Sitä ja tätä -- kuvakertomus kotikorsusta

Ensimmäinen lumi satoi tänään, mutta se tuskin kestää edes aamuun asti. Kirjoitan kuvien väleihin muutamia satunnaisia ajatuksia asioista, joita mietiskelen näinä aikoina. Korkkaan kohta kolmannen tölkin, mutta ensimmäinen oli alkoholitonta olutta (2.8%), jonka mahdollista placebo-vaikutusta humaltumiseen olen tutkinut. Perusongelmani kännikirjoittelun sarallahan on ollut se, että tykkään kyllä kirjoitella kännissä, mutta sitä luovaa jaksoa kestää vain ehkä 5-6 ensimmäistä bisseä, jonka jälkeen alkaa monotoninen ördäilyvaihe, joka sitten kestää yleensä niin kauan kuin kassissa riittää bisseä (normaalisti 18-24 tölkkiä). Yritän kehitellä keinoja, millä sitä ihanaa ja luovaa nousuhumalaa saisi pitkitettyä. Toistaiseksi parhaalta tuntunut kokeilu oli se, että join vuorotellen keskikepardia ja alkoholitonta olutta, koska jatkuva juomis- ja nielemistoiminto ovat kivaa ja nautinnollista puuhaa, vaikka itse humaltumisen haluaisikin pysäyttää siihen noin 4-5 bissen kohdalle. Nuo alla olevat kuvat on otettu lokakuussa. 

Kuten kuvasta näkyy, taivas on harmaa, eikä aurinkoa näy. Minun osaamisellani ja ilman jalustaa on ihan turha edes yrittää kunnianhimoisia luontokuvia. Tuo kuva on otettu Pöysälässä, ainakin kartan mukaan. Lahen kielellä sanottuna paikka on Möysän ja Joutjärven kirkon väliltä.

Tämä on jo hieman kunnianhimoisempi auringonlaskukuva: Mustankallionmäki Hirsimetsäntieltä nähtynä. Kiipeän tuolle harjulle 3-4 kertaa viikossa, koska olen huomannut, että mäkien kapuaminen tekee hyvää selälle ja perseelle. En kapua sen takia, että perseeni näyttäisi paremmalta, vaan siksi, että kiipeäminen tuntuu ihan vitun hyvältä alaselässä ja lonkkanivelissä.

Nätti muotikuva tuntemattomasta koirasta. Laitoin tuon kuvan Facebookiin ja huomasin, että sen jälkeen rupesi tulemaan ihan urakalla samanlaisia koirakuvia. Minuahan ei peukutettu, koska olen ärtyisä vanha äijä, mutta niitä jäljittelijöitä tietysti peukutettiin sormet ruvella. Kiittämättömyys on maailman palkka--ja sama latinaksi.

Tämä ulvova talonvahti on tuon ylemmän kuvan liehulettikoiran kaveri. Tunnustan, että onhan se kai lapsellista provosoida piskiä haukkumaan, mutta kun se oli niin helppoa. Otin tuon kuvan julkiselta kävelytieltä, jonka kulkijoita nuo piskit tervehtivät haukkuen. Kokeilin, miten piskit reagoisivat, jos minä pysähtyisin paikalleni--ja tuo lumipallohan sai tietysti ihan karmean raivarin, koska mitä pienempi piski, sitä kovemmin se puolustaa reviiriään!  :D

Varikset ovat ihan parhaita urbaanilintukohteita. Haluaisin kokeilla onneani myös koskikaran ja kuukkelin kanssa, mutta tiedän omat rajani kuvaajana, eivätkä ne linnut sitä paitsi käy lähelläkään kaupunkia, joten olen tyytyväinen pikkunätteihin variskuviini.  Nämä eivät ole mitenkään erityisen hyviä variskuvia, mutta puolustaudun sillä, että oli todella harmaa päivä, eikä auringonvalosta ollut tietoakaan. Möysän uimarannalla--missä nuo kuvat otin--on paljon variksia syksyin talvin, joten suunnittelen tekeväni sinne kokopäiväniskua eli menen sinne eväsjuomien kanssa koko päiväksi väijymään kraakkuja.

Ei helvettiä, jo nyt? Jaahas, tässä kävi niin, että univelka alkaa niittää satoaan: tiesin kyllä alusta asti, että parin viime yön huonot unet iskevät päälle jossain vaiheessa, joten nyt sitä satoa niitetään, mitä aiemmin kylvettiin. Olen väsynyt, mutten uupunut kuten usein, joten ihan positiivisella mielellä tässä mennään kohti sammumista. Verannalla ulkoilmassa on iso kassi bisseä--ehkä 8-10-tölkkiä--mutta en tiedä, jaksanko suorittaa sitä loppuun. Kyllä, luit oikein, ryyppääminen on nykyään minulle lähinnä suorittamista: ei voi lopettaa kesken, koska jos juot vain pari bisseä, ne menevät hukkaan. Pakko suorittaa koko kassi. Pakko päästä niin känniin, että ei muista, miten päätyi punkkaan.

 Viimeinen kuva on tältä päivältä. Se on tyypillinen typerä tusinakuva, mutta en oikein nähnyt keinoja ottaa parempaakaan kuvaa noin huonossa valaistuksessa. Jos olisin ollut kunnianhimoisempi kuvaaja, olisin mennyt asfaltille rähmälleni ja ottanut lähellä maan pintaa kuvan, jossa näkyy suuria vaahteranlehtiä ja taustalla pieniä autoja. Jos menen rähmälleni, se ei ole Neuvostoliiton, islamin tai vaahteranlehtikuvan takia, vaan siksi, että minä itse päätin niin tehdä.

 Julmin kuu

T.S. Eliot kirjoitti aikoinaan julmasta huhtikuusta, mutta itselleni se julmin kuukausi taitaa olla lokakuu: kesän värit ovat menneet, syksyn kauniit lehdet myös; talven valkoiseen valoon on vielä kuukausia, kevään muodonmuutokseen vielä enemmän. 

Tekisi mieli kirjoittaa vihapuheesta, jota torjumaan hallitus aikoo löytää lisärahaa. Mitä se kuuluisa vihapuihe on, jota niin hehkutetaan ja pelätään? Sitä miettiessäni laitan jakeluun muutamia syksyisiä kuviani, jotka olen ottanut viime viikkojen aikana. 

Tarkoituksenani oli ottaa hieno aterioimiskuva tuosta oravapizzasta ja variksesta, joka aterioi tuon oravan päällä, mutta varis pakeni sitä lähestyessäni, kuten oletin. En minä käy ketään opettamaan eläinten kohtelussa tai auton ajamisessa, mutta sanonpa vain sen, että kuskit, jotka jättävät jälkeensä noita kituvia oravia, kissoja tai muita eläimiä, ovat kusipäitä. Jos näen sellaisen yliajajan ja menen jutustelemaan hänen kanssaa, eikä hän näytä osoittavan mitään katumusta, töräytän nyrkillä turpaan. Ilman katumusta.