Uskonto

Ensimmäinen muistoni uskonnollisuudesta on Lahden Kiveriön ala-asteen liikuntasalista, minne meidät oppilaat oli koottu katsomaan yhden opettajan diakuvaesitystä Israelin-matkaltaan. Muistan vain, kuinka sen punatukkaisen miesopettajan kädet heiluivat, silmät kiiluivat innosta ja kalapuikkoviikset väpättivät ja kuinka odotin, että se diakidutus päättyisi ja pääsisimme välitunnille. En muista mitään muuta koko ala-asteen uskonnosta. Koska se edes alkoi? Koskaanhan se ei loppunut.

Seuraava tuskallinen uskontokokemus oli Lahden Yhteiskoulussa, kun olin lukion ekaluokkalainen. Yksinhuoltajaisäni oli eronnut kirkosta, enkä minäkään halunnut olla kirkon kanssa missään tekemisissä sen jälkeen, kun sain siitä itse päättää. Saman tien halusin myös pois lukion uskonnonopetuksesta, koska en nähnyt siitä mitään hyötyä itselleni tulevaisuutta silmällä pitäen. Halusin tilalle lisää ranskaa ja pitkän matematiikan lisäkurssin. Jouduin rehtorin puhutteluun, koska Yhteiskoulu oli tunnettu vanhoillisuudestaan ja kristillisten arvojen kunnioittamisesta. Oli ihan oikeasti pelottavaa, kun rehtori Aarne O. Rautiainen käski minua pistämään toimistonsa oven kiinni takanani ja istumaan. Hänen lempinimensä oli "Mutantti". Kooltaan hän ei ollut iso, mutta sitäkin pelottavampi. "Tiedätkö...", hän aloitti, "tiedätkö, että jos kieltäydyt uskonnonopetuksesta, maailmankuvasi jää vajavaiseksi? Mistä tiedät, mitä haluat isona, jos nyt et halua opiskella uskontoa?" Seurasi rehtorin puhinaa ja hiljainen, painostava hetki.  Olin aivan sekaisin--jalkani olivat ihan aladoobia sen pelottavan rujokasvoisen mutantin edessä--mutta pysyin kannassani: en halunnut pyörtää päätöstäni ja jatkaa uskonnontunnilla, mitä rehtori Rautiainenkin taisi lopulta kunnioittaa. Hän puhkui ja puhisi aikansa kuten susi possun tiilitalon edessä ja sanoi, että tämä keskustelu on päättynyt, pyysi minua poistumaan, muttei sentään heittänyt minua lankapuhelimella. Varmaan, koska lanka ei riittänyt ovelle asti.

Rautiainen leppyi yhtä nopeasti kuin oli aikoinaan tulistunutkin ja minä vietin ihanan syyspäivän luokkakaverini Miken kanssa tehden taksvärkkityötä Rautiaisen kesämökillä. Sinne mentiin rehtorin Volvo 343 -autolla ja siellä paiskittiin työtä kaataen vesurilla pajuja.  Ennen paluuta juteltiin mehua juoden. En enää pelännyt Rautiaista, mutta pelkäsin kyllä hänen ajotapaansa, koska hän ajoi pienillä syrjäteillä kuin rallikuski, joka tiesi, ettei sieltä nyppylän takaa kuitenkaan kukaan tule vastaan. Ehkä hän uskoi vähän liikaa jumalliseen varjelukseen kun taas minä tulevana tiedemiehenä laskin Volvon lentoratoja ja todennäköisyyksiä sille, ettei se lentorata kohtaa vastaantulevan auton rataa. Ja illalla sitten heitin ruskeat kalsarit pyykkikoriin.

Yliopistoaikoinani ei uskonnosta puhuttu lainkaan. Jos jostain sellaisesta laajasta aiheesta olisi puhuttu, se olisi ollut politiikka. Mutta koska oli nousukausi, me vain naureskelimme politikoituneelle 70-luvulle, jolloin protestoitiin instituutioille ja mentiin arvokkaisiin vuosijuhliin farkuissa. Me sentään örvelsimme frakeissa ja tytöt iltapuvuissa. Niinä vuosina ei ollut tietoakaan muukalaisvihasta, rasismista eikä hyysäyksestä. Syleiltiin ja naurettiin sen koulun ainoan neekerin kanssa. Ne olivat minulle ihania aikoja--ja varmaan sille neekerillekin. 

Sitten tuli lama; Suomi oli ainakin Iiro Viinasen mukaan lähellä joutua holhouksen alle ja kaikki oli lähellä romahtaa ihan viimeisen kerran; moni yrittäjä tekikin itsemurhan; mutta seurasi Nokia ja usko Eurooppaan. Kaikki näytti hyvältä.  Alkoi mokutus. Kari Suomalainen sai potkut Hesarista somalipiirrostensa takia. 

Mokutus on monikulttuurisuuden ylistystä ja tuputusta. En kiinnittänyt siihen huomiota vielä 90-luvulla, kun Kari hiljennettiin. Kaipa hän sitten oli rasistinen dinosaurus, jonka aika oli ohi, ajattelin. Kun pakolaisuuden maskotit, somalit, nuo koneinsinöörit, joiden paperit aina vain olivat jääneet jonnekin, rupesivat vyörymään Suomeen, mutta ei suomalaiseen työelämään, omakin ihmetykseni kasvoi. Tämäkö oli se monikulttuurisuus, joka oli kirjattu jopa Yleisradio-lakiin? Minä asuin puoli vuotta yhden somalin kanssa HOAS:in solussa, enkä muista monikulttuurisuudesta muuta kuin sen jumalattoman mustan karvatupon, joka minun piti poistaa suihkun lattiakaivon ritilästä joka aamu, kun kävin suihkussa. Somali ajeli partansa suihkussa ja jätti karvat sinne. Viikonloppuisin hän piti kaiketi khat-bileet huoneessaan, mihin minua ei ollut kutsuttu. En olisi mennytkään. Mutta ei hän vittumainen jätkä ollut, tuskin edes uskoi islamiin tai mihin ne somalit nyt sitten kuulemma uskovatkaan.

Nykyinen suhteeni uskontoihin on se, että kukin saa uskoa siihen satukirjaan, mihin haluaa, mutta ei sillä perusteella pitäisi tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat sellaistenkin ihmisten elämään, jotka eivät siihen samaan satukirjaan usko.  Lähinnä tarkoitan sisäministeri Päivi Räsästä--ei helvetti, viekää nyt tuo raamattuhoro jo pois hallituksen istunnoista! Miten voi ministeriksi päästä sellainen ihminen, joka uskoo, että joku kundi ihan oikeasti käveli vetten päällä 2000 vuotta sitten?  Minä tiedän, miten se vettenpäällä kävely tapahtui: katselin kesällä Pikku-Veskun sorsia ja siellähän nuo tuntuivat kävelevän kuin Jeesus. 

Siedän Päivi Räsästä vain sen takia, että vaihtoehto olisi ilmeisesti vielä pahempi eli islamilainen ministeri.  Räsänen on minulle--hetero ei-muslimi mies--vaaraton, mutta jos mokutus rupeaa kiihtymään ja Suomeenkin aletaan vaatia (lähinnä kai SDP:n toimesta) muslimiministereitä, niin sitten on ns. piru merrassa.  Kun kapinoin 80-luvulla uskontoa vastaan, en kapinoinut sen takia, että kristinuskon korvaisi islam.  Jos ollaan rehellisiä, en luota sellaisiin muslimeihin, jotka kantavat muslimien tunnusmerkkejä kuten niqabia, burkhaa, tai miehillä pitkää partaa. Käännynnäiset ovat kaikkein pahimpia: kerran Malmin-rautatieasemalla ns. muslimipipoon ja lakanaan sonnustautunut mies tarrasi käteeni ja halusi minun kuuntelevan hänen sanaansa. Sanoin, että oli kiire, mutta otin hänen antamansa lapun: Abdullah Tammi. Miksi suomalainen mies ryhtyy musulmaaniksi? Tukien takia?  Tuskin Abdullah Tammi siinä lakanassa ja pitkässä parrassa mitään työtä sai. No, okei, ehkä nämä käännynnäiset ovatkin rehellisiä, mitä epäilen. Luulen, että he ovat saman tyyppisiä opportunisteja kuin poliittinen opportunisti Matti Vanhanen, joka ei ollut mitään ennen kuin ovi yllättäen aukeni ja hänelle tarjottiin pääministerin duunia. Ja loppuhan on lautakasojen historiaa.

Mitä tänään? Inhoan fundamentalistaja. En halua, että päivi räsäset määräävät, koska minä saan kuolla ja saako minun mahdollinen vaimoni hankkia abortin. Toivon, että Päivi Räsänen tippuu hallituksesta seuraavissa vaaleissa. Onneksi niin näyttää käyvän, sillä hän on tunteeton ihminen.

Kristittyjä vastaan sentään voi taistella ilman pelkoa siitä, että joku fundamentalisti tulee yöllä kirveen kanssa oven läpi, kuten tämä somali teki Ruotsissa pilapiirtäjälle. Suomi teki valintansa, kun Tavja Halonen ja Matti Vanhanen pyytelivät kilvan anteeksi Ville Rannan pilapiirroksia. Tanska ei pyytänyt ja kärsi siitä: tanskalaisia yrityksiä laitettiin boikottiin, autoja poltettiin. Mutta sitähän ne muslimit ovat aina tehneet! Jos muslimit osaisivat muutakin kuin sytyttää lippuja ja rakennuksia tuleen ja viskoa kiviä, he olisivat valloittaneet maailman sillä energian määrällä.  Suomi on sananvapaudessa siinä mielessä edelläkävijä, ettei täällä valtiovalta tapa, jos sanoo jotain väärin. Siinä mielessä Suomi on takapajuja, että täällä on edelleenkin voimassa kova itsesensuuri, jonka takia esim. poliittinen huumori on täysin kuollut. Saa nauraa vain persuille ja poliitikkojen juopottelulle tai ulkonäölle. Jos nauraa poliitikkojen huonoille päätöksille, joutuu pannaan ja ehkä syyteharkintaan. Ja se oli ennen kuin ruvettiin matelemaan muslimien saappaiden edessä.