Sanojen mutustelua, osa 1 

Olen aika huono keskittymään paksuihin kirjoihin. Ajatus lähtee harhailemaan melkein joka sivulla ja saatan sivun alalaidassa herätä ja huomata, että vaikka silmäni olivat rekisteröineet joka sanan siltä sivulta, en muista yhtään mitään lukemastani. Luenkin aika harvoin kirjoja, mutta sitäkin enemmän lyhyitä pakinoita, uutisia ja lehtien mielipidekirjoituksia.  Jos niissä törmää hauskoihin sanoihin, joita jää pyörittelemään mielessään, ei keskeytys ole yhtä häiritsevä kuin kirjaa lukiessa, koska lyhyen tekstin voi helposti aloittaa alusta mutusteltuaan sitä hauskaa sanaa ensin aikansa. Jos olisin lapsi, varmaankin keskittymishäiriölleni löytyisi nykyään joku lääketieteellinen termi, jonka nojalla saisi yhteiskunnan tukia, terapiaa ja helpotuksia, mutta ei silloin vuosikymmeniä sitten lapsuudessani auttanut muu kuin tehdä enemmän töitä kuin muut ja lukea läksyt vaikka väkisin. Toki silloin koulukin oli helpompaa ja tasavertaisempaa kuin nykyään, koska kenelläkään ei ollut internettiä eikä hienoa älytekniikkaa käytössään, vaan mahdollisen opittavan tiedon määrä oli aika rajallinen. Nykyäänhän ei voi millään mahdollisella keinolla lukea kaikkea sitä informaatiota, mitä on tarjolla, mutta toki varakkaiden perheiden lapsilla on köyhien perheiden lapsia paremmat mahdollisuudet tiedonsaantiin.

Lihapullanöyryytys
Tässä esimerkki hupaisasta keksinnöstä, josta ei varmaankaan tule pitkäikäistä kansansuosikkia. Näin sen ensiksi toisen iltapäivälehtemme sivuilla ja se toi heti hymyn huulille. Iltapäivälehtien teinitoimittajathan keksivät näitä uusia sanoja työkseen--joskus onnistuen, yleensä ei. Tämä on minusta ihan hauska sana, mutta makuasioitahan nämä ovat, joten varmasti aika monelle tuo sana ei tuota mitään elämyksiä. Uutisessahan oli kyse siis siitä, että aikuinen nainen oli yrittänyt ostaa lasten annoksen lihapullia Ikeasta, koska hän ei sairautensa vuoksi olisi jaksanut syödä aikuisten annosta, mutta Ikea ei suostunut myymään hänelle sitä. Siispä hän teki kuten muutkin nykyään ja otti yhteyttä iltapäivälehden toimitukseen, joka teki jutun tästä lihapullanöyryytyksestä ja hoplaa! --Ikea myönsi virheensä ja pyysi anteeksi!  Kuka vielä sanoi, ettei medialla ole valtaa?

Salarakas
Uudissanojen kuningatar. Toimittaja iski kultasuoneen keksiessään tämän suuhun sopivan ja upean sanan. Tätä sanaa ei tarvitse selitellä, koska kaikki ymmärtävät heti, mistä siinä on kyse. Aivan mieletön sana, jonka veikkaan pysyvän kielessä pitkään. Ehkäpä tästä tulee uusi "kotikatsomo"? Kotikatsomo-sananhan keksi vuosikymmeniä sitten muistaakseni joku urheilutoimittaja (jonka nimeä en nyt tähän hätään muista) ja se on ollut lähes päivittäin käytössä siitä lähtien. Minusta voisi laittaa jopa omaan ansioluetteloonsa, jos on onnistunut keksimään noin mahtavan sanan, joka vakiintuu koko kansan käyttöön, oli sitten kyse salarakkaasta tai kotikatsomosta.

Tappajasepeli
Tässä on esimerkki poliittisin motiivein kehitetystä sanasta. En ole ihan varma, kuka sanan keksi, mutta itse törmäsin siihen ensi kertaa, kun Espoon vihreät lanseerasivat sen käyttöönsä muutama vuosi sitten, koska halusivat kaupungin hiekoittavan pyöräteitään soraharjuista kaivetulla soralla murskatun sepelin sijaan--ja toivoivat yleisen mielipiteen tukea. Sepelihän ei ketään tietenkään tapa, mutta puhkoi cityvihreiden polkupyöränkumit. Tämä tappajasepelijupakka saattoi olla se käännekohta suhteessani vihreisiin. Olin ennen tykännyt vihreistä, mutta en millään tajunnut, miksi vihreät halusivat Espoon kaupungin maksavan pyöräteiden hiekoituksesta kymmeniä tuhansia euroja lisää, koska soraharjujen sora on kalliimpaa kuin sepeli. Ja miksi vihreät tieten tahtoen halusivat nopeuttaa hienojen luonnon soraharjujen tuhoamista vain siksi, ettei heidän tarvitsisi paikata pyöränkumejaan niin usein?  Koko homma jätti vihreistä hyvin elitistisen ja todellisuudesta erkaantuneen kuvan, enkä ainakaan minä ole edes harkinnut vihreiden äänestämistä tuon tapauksen jälkeen.

Tahtotila
Poliitikkojen uusi suosikkitermi. Enää ministerit eivät tahdo mitään, vaan heillä on tahtotila jonkun asian suhteen. Tässä on kyse ilmeisesti siitä munkkilatinasta ja kapulakielestä, millä yritetään antaa itsestä todellisuutta fiksumpi ja osaavampi kuva. Asiat yritetään sanoa mahdollisimman monimutkaisesti, jotta tavalliset kansalaiset luulisivat, että puhuja varmaan on viisas, koska muodostaa noin pitkiä lauseita. Typerältähän tuo itse asiassa vaikuttaa. Odotan mielenkiinnolla, koska jonkun lapsiperheen vesa ilmoittaa, että hänellä on joululahjojen suhteen sellainen tahtotila, että uusi PlayStation pitäisi joulupukilta saada. Tuossa on pätkä demareiden Krista Kiurun puheesta vuodelta 2009 (Suomen Kuvalehden jutusta):

”Itse odotin hyvinkin suurella mielenkiinnolla, miten tämä yhteinen tahtotila sitten ymmärretään ja miten tätä tahtotilaa tulkitaan, ja näyttääkin siltä, että edes tämän mietinnön valmistamisen aikana sellaisia konkreettisia keinoja ja tavoitteita tämän tyyppiseen tahtotilaan pääsemiseksi ei tunnu löytyvän.”

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/polkomfi/tahtotila-ja-kielen-rappio