Liian kauniit naiset

Charlize Theron

Charlize Theron on ehkä maailman kaunein näyttelijätär viimeiseen pariin kymmeneen vuoteen. En laske näyttelijöiksi malleja ja missejä, jotka tekevät lyhyen esiintymisen jossain elokuvassa--toki Charlize voittaisi heistäkin useimmat kauneudellaan. Silti hän ei herätä minussa mitään kovin suuria intohimoja, koska hän on liian kaunis. Olen katsellut hänen kuviaan--joissa hän on viileä ja saavuttamaton--ja muutamaa esiintymistä Conan O'Brienin show'ssa, jossa hän säilyttää koko ajan rauhallisuutensa. Naisessa pitäisi olla edes pientä vikaa tai arvaamattomuutta, että hän olisi kiinnostava.  Charlize Theronin kaltainen kuvankaunis viileä jumalatar antaa sellainen vaikutelman, että hän reagoi aina samalla lailla, sanoi hänelle mitä tahansa. Saisiko hänet edes punastumaan, jos puhuisi tuhmia?  Jos hän olisi vapaa, lähtisin kyllä erittäin mielelläni hänen kanssaan ulos, mutta en sen takia, että olisin kiinnostunut hänestä, vaan siksi, että noin kauniin ja kuuluisan naisen seura parantaisi minun omaa sosiaalista statustani ja saisi minut näyttämään muiden naisten silmissä haluttavammalta.

Kiira Korpi

Kiira Korpi on ihana, eihän siitä mihinkään pääse. Voisin tuijottaa häntä tuntikausia putkeen. Hän on luonut itselleen niin puhtaan ja viattoman imagon, etten edes tiedä, pystyisinkö polkaisemaan häntä, jos hän koputtaisi ovelle ja kysyisi, että kiinnostaisivatko hydrauliikkahommat (mitä ei tietenkään koskaan tule oikeasti tapahtumaan :)  Miten tuollaista kansakunnan lemmikkiä ja kaikkien pikkutyttöjen esikuvaa voisi töräyttää?  Jos Kiira hyppäisi punkkaan ja levittäisi reitensä edessäni, niin voi olla, ettei minulla edes seisoisi, mikä on tietenkin paradoksaalista, koska Kiira on satojen tuhansien tai miljoonien miesten unelmien kohde. Jos hipelöisin känsäisillä käsilläni Kiiran valkoisia sisäreisiä, se tuntuisi samanlaiselta pyhäinhäväistykseltä kuin jos paskantaisin Mannerheimin patsaalle.  Tyydyn suosiolla näkemään märkiä unia hieman vähemmän kauniista urheilijoista ja jätän Kiiran etäisen ihailun kohteeksi.

Jaime Lee Kirchner

Tätä kolmatta naista sen sijaan panisin pää märkänä ja pallit lätisten! Jaime Lee Kircher on hyvin lähellä unelmanaistani--ihanat silmät, turbohuulet kuin toisesta maailmasta ja täydellinen pituushyppääjän vartalo. Miksi hän sitten on liian kaunis? No sen takia, että tämä toistaiseksi varsin tuntematon näyttelijätär näytteli sairaanhoitajaa lyhyeksi jääneessä sarjassa Mercyn Sairaala--eikä yksikään sairaanhoitaja nyt vain voi olla noin hyvän näköinen.  Sarja oli muutenkin epäuskottava.  Muita hoitajia näytelleet Taylor Schilling ja Michelle Trachtenberg olivat hekin kauniita ja seksikkäitä--ja Jaime Lee Kirchner siis aivan überseksikäs--mutta mikä mahtaa olla todennäköisyys sille, että kaikki kolme jonkun osaston tärkeintä sairaanhoitajaa ovat noin kauniita? Niinpä. Eikä tuollaisten seksikkyyttä tihkuvien naisten paikka sitä paitsi ole sairaiden potilaiden luona. Jos Jaime Lee Kirchnerin näköinen typykkä tulisi mittaamaan verenpainettani niissä tiukoissa sairaalahousuissa, missä hän sarjassa esiintyi, olisi mittaustulos täysin epäluotettava, koska sydänhän siinä rupeaisi hakkaamaan hullun lailla ja veri pakkautumaan jonnekin tiedätte kyllä minne :)

Lahtelainen kaupunkimetsä talvella

Kuvat on otettu Mustankallionmäellä ja sen lähimetsissä tammikuussa 2014. Ne eivät poikkea miljoonista muista aurinkoisista blogikuvista millään lailla, paitsi siten, että ovat minulle henkilökohtaisia. Ulkopaikkakuntalaisille kerrottakoon, että Mustankallionmäen tunnistaa Lahden sinivalkoisesta vesitornista. Kolme alinta kuvaa on otettu kivenheiton päässä siitä vesitornista. Ylin kuva on Mustankallion tunnelin päältä, teatterin kohdilta. Kolmannen kuvan taustalla näkyy Mustankallion hautausmaan muuri. Kaikissa kuvissa paistaa aurinko, koska tammikuu oli ihanan aurinkoinen, joskin pirun kylmä. 

Minussa taitaa olla enemmän erakkomaista metsäläistä kuin sosiaalista kaupunkilaista. En ole koskaan viihtynyt suurissa väkijoukoissa enkä huomion keskipisteenä, vaikka muutaman vuoden opiskeluaikoinani pidinkin itseäni hauskana seuramiehenä. Baarissa on kiva käydä silloin tällöin puhumassa paskaa kavereiden kanssa, mutta baareissa käyminen on vähentynyt lähes olemattomiin sosiaalisen median otettua sen paikan. Miksipä lähteä talsimaan lähipubiin kallista kaljaa juomaan ja puolituttujen kanssa turisemaan, kun saman voi hoitaa kotikorsusta käsin avaamalla Facebookin ja Nobelanerin?  Rakkauteni metsään on sen sijaan pysynyt aina samana. Metsä on turvapaikka--siellä ei kukaan koulukiusannut, kun olin lapsi; nyt sinne on hyvä mennä selvittelemään ajatuksia ja purkamaan vitutusta. Tupakoinninkin lopetin tarpomalla metsäpolkuja niin kauan, ettei enää tehnyt mieli röökiä. Muuttaisin Lahdesta heti pois, jos nämä mahtavat metsäsaarekkeet parin kilometrin sisällä keskustasta kaadettaisiin. Citymetsät ja upeat ulkoilumaastot ovat parasta Lahdessa--mitä yksityisautoilun ja toriparkkinsa nimeen vannovat kokoomuslaiset kaupungin johto ja virkamiehet eivät ole vieläkään tajunneet.

Läheinen suhteeni metsään alkoi oikeastaan heti, kun muutin tänne pikkupoikana. Vanhempieni avioeroon johtanut riitely oli alkanut jo ennen muuttoa ja Lahti sai kunnian olla oikeustaistelun paikkakunta. Minä pakenin sitä karmeaa sukujen välistä sotaa kavereitteni kanssa metsään. Paras kaverini oli naapurin lestadiolaispoika ja toiseksi paras kaverini oli yksi isänsä päivittäin pahoinpitelemä poika. Sen lisäksi minulla oli muutama parempi kaveri hieman kauempaa. Koulun kautta en hiljaisena poikana onnistunut saamaan yhtään ystävää, vain kiusaajia, mutta näiden muutaman lähiseudun kaverin avulla kestin sekä kiusaamisen että vanhempieni riitelyn. Metsäleikit olivat tärkeitä. Välillä leikki oli rajua--lumipalloa tuli päin naamaa ja lumiluolien kaivaminen kahden metrin kinokseen otti voimille, mutta olin pimeässä metsässä paljon mieluummin kuin kotona katsomassa, kuinka isä vetää viinaa yrittäen olla miettimättä sitä, kenelle äiti sinä yönä jakoi pilluansa. Nykyään sosialidemokraattisessa holhousyhteiskunnassa kai kaltaiseni rikkinäisen perheen lapsi otettaisiin huostaan ja sijoitettaisiin jonkin monikansallisen firman tarjoamaan laitokseen. Silloin 70-luvun lopulla ei haluttu ruveta sossun asiakkaaksi, vaan haluttiin pärjätä omillaan--eikä yhteiskuntakaan työntänyt näppejään joka asiaan kuten nykyään. Onneksi minulla olivat ne 3-4 parasta kaveria ja ennen muuta isovanhemmat, joiden luota aina löysin turvan, jos vanhempien sota kävi liian kuumaksi. Kertaakaan ei metsään tarvinnut juosta henkensä edestä pakoon juopottelevaa isää, mutta kuulemma äidin puolen suvussa sellaistakin on tapahtunut. Olen juoppojen ja väkivaltaisten ihmisten jälkeläinen, eihän siitä mihinkään pääse. Itse en ole kuitenkaan koskaan lyönyt kännissä ketään. Jos tekee mieli, lähden metsään kävelemään niin kauan, ettei enää tee. Väkivaltaisuus on oma valinta.

Metsä ei enää nykyään ole minulle samanlainen pimeä turvapaikka, minne voi piiloutua maailman pahuudelta. Lähden sinne nauttimaan raikkaasti ilmasta--raikas ilmakaan ei nääs ole itsestään selvyys, jos asuu jossain Shanghaissa tai Tokiossa. Lähden sinne näkemään, kokemaan ja ehkä kuvaamaan muotoja. Metsässä näkee hauskoja kääpiä, jäämuodostelmia, eläinten jälkiä. Välillä mietin, että metsässä kävely on varmaan köyhän miehen vastine hauskanpidolle. Luultavasti en viihtyisi metsässä näin paljon, jos olisin Björn Wahlroos, jolla on lompakossa niin paljon rahaa, ettei hän meinaa paskalle taipua. Wahlroosin ei tarvitse lähteä etsimään elämyksiä metsästä, vaan hän voi ostaa itselleen hovinarreja omaan palatsiinsa.  Rikkaus ei kuitenkaan tee ihmistä automaattisesti kusipääksi.  Herlinin-suvun monimiljonääripoika Ilkka Herlin on tehnyt arvokasta työtä Itämeren suojelemiseksi. Nykyäänhän media ja päättäjät meuhkaavat kilpaa ilmastonmuutoksesta, mutta eihän Suomen tekemisillä ole siihen juuri merkitystä. Sen sijaan Suomi voi vaikuttaa paljonkin Itämeren tilaan, ja Ilkka Herlin säätiöineen on siinä merkittävä vaikuttaja. Ihailen suunnattomasti tuollaista pitkäjänteistä työtä ympäristön hyväksi.  Jos metsäkävelyllä sattuisin törmäämään Ilkka Herliniin, puristaisin hänen kättään ylpeänä ja eroaisin hänestä iloisin mielin. Jos törmäisin Björn Wahlroosiin, hän tuskin edes katsoisi tällaisen taviksen suuntaan--ja minä joutuisin taas tarpomaan metsäpoluilla pari tuntia tukahduttaakseni sisuskalujani jäytävän rotan.    

Kukkia 

Parista viimeisestä kuvasta tykkään, vaikkeivät ne varmaankaan kaikissa lukijoissa herätä mitään ihmeellisiä elämyksiä. En ole koskaan erityisemmin arvostanut tarkkoja lähikuvia, vaan pidän mielenkiintoisempina kuvia, joissa kohde on esitetty osana ympäristöään. Valokuvauksellisimmat kukat löytyvät metsästä. Pihan kukista pidän ainoastaan päiväkakkaroista, joita on kiva kuvata. Päivänkakkaroissa on se hyvä puoli, että ne näyttävät hyviltä myös kirkkaassa auringonvalossa, toisin kuin vaikkapa sinivuokot, jotka ovat parhaimmillaan laskevan auringon aikaan. Kuvien vuokot on kuvattu huhtikuun lopulla ja toukokuun ensimmäisellä puoliskolla. Lupiinit eivät periaatteessa kuulu kauniiden kukkien joukkoon, koska ne alkavat olla jo aikamoinen riesa monessa paikassa, mutta laitoin nyt yhden kuvan niistäkin, koska eihän niitä voi olla näkemättä tienvarsillakaan.

Jäätä

Ensimmäiset pakkaset jäädyttivät lätäkön.

Luulin aluksi, että veden alla oli sukeltaja, jolla oli kamalat ilmavaivat, mutta ilmeni, että Möysässä pidetään vesi avoimena talviuimareita varten.

 Rautatieaseman viereinen silta.

 Mustankallion tunneli.

 Komeita jääpuikkoja omakotitalossa.

 Metsässä.

 Tämä kuva on kuvattu eilen -16C pakkasessa.

 Viime keväältä. Kevätaurinko sulattaa jäätä, mutta vesi jäätyy uudelleen ennen kuin ehtii maahan asti.

Sibbe-talon edestä. En tykkää kuvata tuolla, koska kaikki käyvät siellä kuvaamassa. Paikka on ruma, mutta lahtelaiset luulevat sen olevan kaunis, kun eivät jaksa muuallekaan mennä.

 Vesijärvi.

 Pikku-Vesijärvi. Taustalla radiomastot.

 Joutjärvi kevättalvella. Tuo on oikeastaan ihan hauska kuva.

Kenttää jäädytetään tammikuun puolivälissä 2014. Muistan, että usein lapsuudessani tuo kenttä oli jäässä jo marraskuun puolella.

 Aurinko sulattaa Radiomäen kentän jäätä maaliskuussa.

 Sorsia Pikku-Vesijärven jäällä.

 Uskaliaan ulkoilijan jäällä kävely päättyi yllätysavantouintiin, mutta tuloksena oli kaunis kuvio.

Lehtiä juuri jäätyneen lammen pinnalla.

 Viimeisiä jäitä viedään pari päivää ennen vappua 2013.

Tuota kuvaa olisi voinut vaalentaa hieman, mutta koska en ole muitakaan kuvia käsitellyt, jos ei pientä rajaamista lasketa, niin jätin tämänkin siihen kuntoon, missä se oli kamerasta tullessaan.

Kuvasarjasta jäi puuttumaan oikeastaan vain keväinen jääpuikkokuva, jossa aurinko paistaa kirkkaan sulavan jääpuikon läpi  :)

Alan Jackson
Sanokaa mitä sanotte, nyyh, niin Alan Jackson on pitkän linjan country-mies. Ei petä koskaan--ei myy aatettaan.

http://www.youtube.com/watch?v=JnX2BoZE9w4

http://www.youtube.com/watch?v=JnX2BoZE9w4

http://www.youtube.com/watch?v=xe0CZxfS-fw

Maailman paras musavideo?

http://www.youtube.com/watch?v=xe0CZxfS-fw

Bluegass
"There is a Time".  Mä rakastan tätä pimputusta; Alan Jacksonin nenäänlaulamista. Se vain on niin ihanaa!

http://www.youtube.com/watch?v=gpKeh12qipY

Oldies, Goldies
En millään löydä Beatlesien unplugged-versiota biisistä "Ticket to Ride", joten joudun tyytymään korvikkeisiin.Olisin nii--iin halunnut kuulla George Harrisonin musisointia ja nähdä hänen hymynsä. Vanhempi versio kelvatkoon. Tässä My Guitar yhdessä Claptonin kanssa. Ei voi pistää paremmaksi.

http://www.youtube.com/watch?v=oDs2Bkq6UU4

Cheerleading

Katselin viikonloppuna töllöttimestä cheerleadingin SM-kisoja, vaikkei kai tässä iässä enää pitäisikään. En ole kiinnostunut lapsista seksuaalisesti, mutta eihän sille voi mitään, että ne 15-17-vuotiaat tytöt näyttivät aika seksikkäiltä lyhyissä hameissaan. He tekivät vaikeita ja vaarallisiakin liikkeitä, mutta minä vain ajattelin, mitä makuukamarissa voisi tehdä sellaisen tytön kanssa, joka saisi vedettyä nilkkansa korviin.

Minua on ärsyttänyt monta vuotta cheerleadereiden ja koko lajin vähättely suomalaisessa lehdistössä. Toimittajat kirjoittavat cheerleadereista alentavaan tyyliin "huutosakkina", vaikka cheerleading vaatii huipputasolla vähintään yhtä paljon harjoittelua kuin jääkiekko. Tuntuu, että cheerleading-uutisia pistetään tekemään ne urheilutoimitusten kaikkein sovinistisimmat vanhat jäärät, jotka eivät tiedä lajista yhtään mitään. Vuosi tai pari sitten yhdessäkin lehdessä kirjoitettiin asiantuntevaan tyyliin, että high school - ja college-cheerleaderit eivät tee yhtä vaativia temppuja kuin esim. NFL-cheerleaderit. Asiahan on täysin päin vastoin! NBA- ja NFL-cheerleaderit ovat pelkkää pampuloitaan heiluttelevaa silmänruokaa, jotka eivät todellakaan tee vaativia voimistelusuorituksia! College- ja high school -tasolla tehdään railakkaasti kovempia temppuja! En ymmärrä, miksi joku toimittaja tuhoaa oman uskottavuutensa kirjoittamalla tuollaista sontaa.

En katso teinityttöjen cheerleadingiä töllöttimestä pelkästään muna pystyssä, vaan mietin, miksi lajia harrastetaan Helsingistä Rovaniemelle. Mikä siinä kiinnostaa? Cheerleading on selvästikin suosittu laji tyttöjen keskuudessa ja lähes jenkkityyliin cheerleader-status tuntuu kovalta valuutalta. Jos on ansainnut cheerleading-asun, niin se päällä pitää ottaa selfieitä edestä ja takaa! Ja mikäs siinä, tässä jurojen ihmisten maassa kaikenlainen joukkueurheilu luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja kai sitä Matti Vanhasen ihannoimaa yhteisöllisyyttäkin. En ole itse koskaan harrastanut lajia, mutta cheerleading tuntuu siitä kivalta lajilta, että jopa vähän pullukammatkin tytöt voivat osallistua. Kaikkien ei tarvitse olla anoreksian rajamailla tasapainoilevia taitoluistelijoita ja voimistelijoita. Olen ihan vilpittömästi iloinen siitä, että cheerleading on tuonut tervehenkisen harrastuksen tuhansille teinitytöille--ja joillekin pojillekin. Toivottavasti Kataisen hallitus ei saa verotettua tätä harrastusta hengiltä.

Olin vaihto-oppilasvuotenani ihastunut Jacqui-nimiseen cheerleaderiin. Hän oli myös koulun yleisurheilujoukkueen pikajuoksija, kemian kerhon puheenjohtaja ja täysin tavoittamaton unelma minun kaltaiselleni kukkakepille. Sellainen täydellinen alfa-naaras valitsi kenet tahtoi, enkä minä "Sheldon Cooperin" näköisenä nörttinä vakosamettihousuissani ollut sadan ensimmäisen sulhasehdokkaan listalla.  Huono asia oli, että kirjoitin hänelle rakkauskirjeen. Hyvä asia oli, että postitin sen vasta, kun olin jo palannut Suomeen. Jacqui vastasi diplomaattisesti; kiitos siitä hänelle. Hän oli muuttanut toiselle puolelle maata opiskelemaan Notre Damen yliopistoon, eikä ollut aavistanutkaan, että olin ollut häneen ihastunut high schoolissa. Hän lähetti osoitteensakin Indianassa, mutta siinä vaiheessa olin jo palannut maan pinnalle ja tajunnut, ettei olisi ollut järkevää vastata. Hän on kuitenkin edelleen se elämäni saavuttamaton cheerleader.

Ehkä katson töllöttimestä cheerleadingin SM-kisoja, koska vieläkin osa minusta haluaa palata sille onnelliselle 80-luvulle ja juosta hidastetusti hiekkarannalla kohti Jacqui-nimistä cheerleaderiä? Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, cheerleadereista unelmointi on lähinnä turhauttavaa pikkutyttöjen tirkistelyä. Yritän unohtaa omat saavuttamatta jääneet unelmani ja katsoa eteenpäin, mutta siellä on vain menneisyys. Päässä soi taas Don Henleyn kimeä ääni.

http://www.dailymotion.com/video/x1yqje_don-henley-boys-of-summer_music

Lippalakkeja Afrikkaan

Tehän tiedätte, kuinka mestaruuden voittanut joukkue vetää heti pelin ratkettua päähänsä lippalakit, joissa lukee vuosiluku ja joukkueen nimi. Oletteko koskaan ajatelleet, mihin sen hävinneen joukkueen lakit päätyvät? Molemmilla joukkueillahan pitää olla omat lakkinsa siltä varalta, että voitto tulee. 

Muutama vuosi sitten eräs humoristinen amerikkalaistoimittaja kertoi, että jenkit lähettävät finaaleissa hävinneiden joukkueiden tarpeettomiksi muuttuneet mestaruuslippikset kehitysapuna köyhille afrikkalaisille lapsille, koska eihän niitä kukaan kehtaisi Amerikan mantereella pitää päässään. Afrikkaan lähti mm. neljänä peräkkäisenä vuonna laatikollinen Buffalo Billsin Super Bowl Champions -lakkeja. Mihin päätyvät juuri äsken pelatun alle 20-vuotiaiden jääkiekon MM-finaalin ruotsalaisten mestaruuslakit?  Käveleekö muutaman viikon päästä Mogadishun kaduilla kolmekymmentä somalipoikaa päässään lippikset, joissa lukee "Sverige JVM-guld 2014"?  :D