Katselin viikonloppuna töllöttimestä cheerleadingin SM-kisoja, vaikkei kai tässä iässä enää pitäisikään. En ole kiinnostunut lapsista seksuaalisesti, mutta eihän sille voi mitään, että ne 15-17-vuotiaat tytöt näyttivät aika seksikkäiltä lyhyissä hameissaan. He tekivät vaikeita ja vaarallisiakin liikkeitä, mutta minä vain ajattelin, mitä makuukamarissa voisi tehdä sellaisen tytön kanssa, joka saisi vedettyä nilkkansa korviin.
Minua on ärsyttänyt monta vuotta cheerleadereiden ja koko lajin vähättely suomalaisessa lehdistössä. Toimittajat kirjoittavat cheerleadereista alentavaan tyyliin "huutosakkina", vaikka cheerleading vaatii huipputasolla vähintään yhtä paljon harjoittelua kuin jääkiekko. Tuntuu, että cheerleading-uutisia pistetään tekemään ne urheilutoimitusten kaikkein sovinistisimmat vanhat jäärät, jotka eivät tiedä lajista yhtään mitään. Vuosi tai pari sitten yhdessäkin lehdessä kirjoitettiin asiantuntevaan tyyliin, että high school - ja college-cheerleaderit eivät tee yhtä vaativia temppuja kuin esim. NFL-cheerleaderit. Asiahan on täysin päin vastoin! NBA- ja NFL-cheerleaderit ovat pelkkää pampuloitaan heiluttelevaa silmänruokaa, jotka eivät todellakaan tee vaativia voimistelusuorituksia! College- ja high school -tasolla tehdään railakkaasti kovempia temppuja! En ymmärrä, miksi joku toimittaja tuhoaa oman uskottavuutensa kirjoittamalla tuollaista sontaa.
En katso teinityttöjen cheerleadingiä töllöttimestä pelkästään muna pystyssä, vaan mietin, miksi lajia harrastetaan Helsingistä Rovaniemelle. Mikä siinä kiinnostaa? Cheerleading on selvästikin suosittu laji tyttöjen keskuudessa ja lähes jenkkityyliin cheerleader-status tuntuu kovalta valuutalta. Jos on ansainnut cheerleading-asun, niin se päällä pitää ottaa selfieitä edestä ja takaa! Ja mikäs siinä, tässä jurojen ihmisten maassa kaikenlainen joukkueurheilu luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja kai sitä Matti Vanhasen ihannoimaa yhteisöllisyyttäkin. En ole itse koskaan harrastanut lajia, mutta cheerleading tuntuu siitä kivalta lajilta, että jopa vähän pullukammatkin tytöt voivat osallistua. Kaikkien ei tarvitse olla anoreksian rajamailla tasapainoilevia taitoluistelijoita ja voimistelijoita. Olen ihan vilpittömästi iloinen siitä, että cheerleading on tuonut tervehenkisen harrastuksen tuhansille teinitytöille--ja joillekin pojillekin. Toivottavasti Kataisen hallitus ei saa verotettua tätä harrastusta hengiltä.
Olin vaihto-oppilasvuotenani ihastunut Jacqui-nimiseen cheerleaderiin. Hän oli myös koulun yleisurheilujoukkueen pikajuoksija, kemian kerhon puheenjohtaja ja täysin tavoittamaton unelma minun kaltaiselleni kukkakepille. Sellainen täydellinen alfa-naaras valitsi kenet tahtoi, enkä minä "Sheldon Cooperin" näköisenä nörttinä vakosamettihousuissani ollut sadan ensimmäisen sulhasehdokkaan listalla. Huono asia oli, että kirjoitin hänelle rakkauskirjeen. Hyvä asia oli, että postitin sen vasta, kun olin jo palannut Suomeen. Jacqui vastasi diplomaattisesti; kiitos siitä hänelle. Hän oli muuttanut toiselle puolelle maata opiskelemaan Notre Damen yliopistoon, eikä ollut aavistanutkaan, että olin ollut häneen ihastunut high schoolissa. Hän lähetti osoitteensakin Indianassa, mutta siinä vaiheessa olin jo palannut maan pinnalle ja tajunnut, ettei olisi ollut järkevää vastata. Hän on kuitenkin edelleen se elämäni saavuttamaton cheerleader.
Ehkä katson töllöttimestä cheerleadingin SM-kisoja, koska vieläkin osa minusta haluaa palata sille onnelliselle 80-luvulle ja juosta hidastetusti hiekkarannalla kohti Jacqui-nimistä cheerleaderiä? Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, cheerleadereista unelmointi on lähinnä turhauttavaa pikkutyttöjen tirkistelyä. Yritän unohtaa omat saavuttamatta jääneet unelmani ja katsoa eteenpäin, mutta siellä on vain menneisyys. Päässä soi taas Don Henleyn kimeä ääni.
