Lahtelainen kaupunkimetsä talvella

Kuvat on otettu Mustankallionmäellä ja sen lähimetsissä tammikuussa 2014. Ne eivät poikkea miljoonista muista aurinkoisista blogikuvista millään lailla, paitsi siten, että ovat minulle henkilökohtaisia. Ulkopaikkakuntalaisille kerrottakoon, että Mustankallionmäen tunnistaa Lahden sinivalkoisesta vesitornista. Kolme alinta kuvaa on otettu kivenheiton päässä siitä vesitornista. Ylin kuva on Mustankallion tunnelin päältä, teatterin kohdilta. Kolmannen kuvan taustalla näkyy Mustankallion hautausmaan muuri. Kaikissa kuvissa paistaa aurinko, koska tammikuu oli ihanan aurinkoinen, joskin pirun kylmä. 

Minussa taitaa olla enemmän erakkomaista metsäläistä kuin sosiaalista kaupunkilaista. En ole koskaan viihtynyt suurissa väkijoukoissa enkä huomion keskipisteenä, vaikka muutaman vuoden opiskeluaikoinani pidinkin itseäni hauskana seuramiehenä. Baarissa on kiva käydä silloin tällöin puhumassa paskaa kavereiden kanssa, mutta baareissa käyminen on vähentynyt lähes olemattomiin sosiaalisen median otettua sen paikan. Miksipä lähteä talsimaan lähipubiin kallista kaljaa juomaan ja puolituttujen kanssa turisemaan, kun saman voi hoitaa kotikorsusta käsin avaamalla Facebookin ja Nobelanerin?  Rakkauteni metsään on sen sijaan pysynyt aina samana. Metsä on turvapaikka--siellä ei kukaan koulukiusannut, kun olin lapsi; nyt sinne on hyvä mennä selvittelemään ajatuksia ja purkamaan vitutusta. Tupakoinninkin lopetin tarpomalla metsäpolkuja niin kauan, ettei enää tehnyt mieli röökiä. Muuttaisin Lahdesta heti pois, jos nämä mahtavat metsäsaarekkeet parin kilometrin sisällä keskustasta kaadettaisiin. Citymetsät ja upeat ulkoilumaastot ovat parasta Lahdessa--mitä yksityisautoilun ja toriparkkinsa nimeen vannovat kokoomuslaiset kaupungin johto ja virkamiehet eivät ole vieläkään tajunneet.

Läheinen suhteeni metsään alkoi oikeastaan heti, kun muutin tänne pikkupoikana. Vanhempieni avioeroon johtanut riitely oli alkanut jo ennen muuttoa ja Lahti sai kunnian olla oikeustaistelun paikkakunta. Minä pakenin sitä karmeaa sukujen välistä sotaa kavereitteni kanssa metsään. Paras kaverini oli naapurin lestadiolaispoika ja toiseksi paras kaverini oli yksi isänsä päivittäin pahoinpitelemä poika. Sen lisäksi minulla oli muutama parempi kaveri hieman kauempaa. Koulun kautta en hiljaisena poikana onnistunut saamaan yhtään ystävää, vain kiusaajia, mutta näiden muutaman lähiseudun kaverin avulla kestin sekä kiusaamisen että vanhempieni riitelyn. Metsäleikit olivat tärkeitä. Välillä leikki oli rajua--lumipalloa tuli päin naamaa ja lumiluolien kaivaminen kahden metrin kinokseen otti voimille, mutta olin pimeässä metsässä paljon mieluummin kuin kotona katsomassa, kuinka isä vetää viinaa yrittäen olla miettimättä sitä, kenelle äiti sinä yönä jakoi pilluansa. Nykyään sosialidemokraattisessa holhousyhteiskunnassa kai kaltaiseni rikkinäisen perheen lapsi otettaisiin huostaan ja sijoitettaisiin jonkin monikansallisen firman tarjoamaan laitokseen. Silloin 70-luvun lopulla ei haluttu ruveta sossun asiakkaaksi, vaan haluttiin pärjätä omillaan--eikä yhteiskuntakaan työntänyt näppejään joka asiaan kuten nykyään. Onneksi minulla olivat ne 3-4 parasta kaveria ja ennen muuta isovanhemmat, joiden luota aina löysin turvan, jos vanhempien sota kävi liian kuumaksi. Kertaakaan ei metsään tarvinnut juosta henkensä edestä pakoon juopottelevaa isää, mutta kuulemma äidin puolen suvussa sellaistakin on tapahtunut. Olen juoppojen ja väkivaltaisten ihmisten jälkeläinen, eihän siitä mihinkään pääse. Itse en ole kuitenkaan koskaan lyönyt kännissä ketään. Jos tekee mieli, lähden metsään kävelemään niin kauan, ettei enää tee. Väkivaltaisuus on oma valinta.

Metsä ei enää nykyään ole minulle samanlainen pimeä turvapaikka, minne voi piiloutua maailman pahuudelta. Lähden sinne nauttimaan raikkaasti ilmasta--raikas ilmakaan ei nääs ole itsestään selvyys, jos asuu jossain Shanghaissa tai Tokiossa. Lähden sinne näkemään, kokemaan ja ehkä kuvaamaan muotoja. Metsässä näkee hauskoja kääpiä, jäämuodostelmia, eläinten jälkiä. Välillä mietin, että metsässä kävely on varmaan köyhän miehen vastine hauskanpidolle. Luultavasti en viihtyisi metsässä näin paljon, jos olisin Björn Wahlroos, jolla on lompakossa niin paljon rahaa, ettei hän meinaa paskalle taipua. Wahlroosin ei tarvitse lähteä etsimään elämyksiä metsästä, vaan hän voi ostaa itselleen hovinarreja omaan palatsiinsa.  Rikkaus ei kuitenkaan tee ihmistä automaattisesti kusipääksi.  Herlinin-suvun monimiljonääripoika Ilkka Herlin on tehnyt arvokasta työtä Itämeren suojelemiseksi. Nykyäänhän media ja päättäjät meuhkaavat kilpaa ilmastonmuutoksesta, mutta eihän Suomen tekemisillä ole siihen juuri merkitystä. Sen sijaan Suomi voi vaikuttaa paljonkin Itämeren tilaan, ja Ilkka Herlin säätiöineen on siinä merkittävä vaikuttaja. Ihailen suunnattomasti tuollaista pitkäjänteistä työtä ympäristön hyväksi.  Jos metsäkävelyllä sattuisin törmäämään Ilkka Herliniin, puristaisin hänen kättään ylpeänä ja eroaisin hänestä iloisin mielin. Jos törmäisin Björn Wahlroosiin, hän tuskin edes katsoisi tällaisen taviksen suuntaan--ja minä joutuisin taas tarpomaan metsäpoluilla pari tuntia tukahduttaakseni sisuskalujani jäytävän rotan.