Peloista ja painajaisista
Olen vilkuillessani tämän blogin vanhoja kirjoituksia huomannut, etten ole enää kirjoittanut siten, miten alunperin ajattelin kirjoittaa--ihan mitä sylki suuhun tuo, välillä kännissä, välillä selvin päin. Olen langennut perisyntiini, perfektionismiin, mikä tarkoittaa sitä, etten ole edes alkanut kirjoittaa mielenkiintoisesta aiheesta, koska olen tiennyt, ettei kirjoituksesta kuitenkaan tule täydellisesti suunniteltua. Perfektionismi on muutenkin pilannut elämäni, koska epäonnistumisen pelko on lamauttanut minut hyvin usein ja saanut jättämään projektit kesken. Ainakin kirjailijat ja gradun tekijät tietänevät "valkoisen paperin kammon". Se on elämäni teema: en uskalla kirjoittaa elämääni uusia lukuja, koska pelkään, että lopputulos ei vastaa odotuksiani; tai siis: muiden odotuksia minusta. En enää hallitse pelkojani, vaan ne ovat lamauttamassa minut.

Uusin pelkoni on kuolemanpelko. En pelkää omaa kuolemaani--itse asiassa olen ruvennut toivomaan sitä huolestuttavan usein, kunhan se olisi kivuton--vaan pelkään vanhojen sukulaisteni poismenoa. Mitä laitan päälleni hautajaisiin? Ainoa musta pukuni alkaa olla jo liian vanha ja sitä paitsi se on numeroa liian iso. Toivon, että jos joudun hautajaisiin, ne olisivat talvella, jotta voisin laittaa sen liian suuren mustan puvun alle villapaidan näyttämättä liian omituiselta. En halua, että kukaan sukulaiseni kuolee kesällä, koska liian iso musta pukuni näyttäisi silloin karmealta, eikä hautajaisiin voi mennä pelkässä kauluspaidassa. Voisin kai ostaa uuden mustan puvun, mutta rahani ovat nyt tosi tiukilla, joten en halua tuhlata turhaan. Ostan mieluummin puvun, jota voin käyttää muulloinkin kuin hautajaisissa.  Välillä pyörin tuntikausia sängyssä hiestä märkänä toivoen, ettei se mummo nyt vain kuolisi näiden helteiden aikana, vaan vasta tammikuussa tai helmikuussa.

Pelkään myös sitä, että joku tosi ruman näköinen tai muuten vastenmielinen ihminen saa sairauskohtauksen tai joutuu onnettomuuteen silloin, kun minä olen ainoa mahdollinen auttaja. En voi paeta paikalta ja jättää loukkaantunutta ihmistä kuolemaan, vaan omatuntoni pakottaa minut auttamaan. Osaan elvyttää ja olen niin tehnytkin pari kertaa--onnistumisprosentilla 50%--mutta en vain haluaisi elvyttää esim. entistä koulukiusaajaani tai vaikkapa jotain ISIS-jihadistia. Mutta pakkohan se on, perkele! En ole mielestäni välinpitämätön tai tunteeton ihminen. Pysähdyn ilman muuta mielelläni auttamaan tuntematonta ihmistä tai tuntemaani hyvän näköistä naista. Jos sen meidän Lidlin tiukkapeppuisen brunetin kassaneidin on ihan pakko joskus kaatua pyörällä, niin toivon, että minä olisin paikalla, koska teen ihan varmasti kaikkeni, että hän selviäisi :)

Kuolemanpelon lisäksi olen perinteisesti pelännyt myöhästymistä koko elämäni. En osaa enää laskea niitä öitä, kun olen nähnyt painajaisia, missä olen myöhästynyt joko koulusta tai junasta. Koskaanhan näin ei muistaakseni ole oikeasti tapahtunut, mutta se ei ole estänyt minua näkemästä painajaisia niistä.  Inttiaikojen jälkeen näin unia taisteluista; siitä, miten piilouduin männyn taakse vihollisen tulta; mutta en pidä niitä enää painajaisina. Ne olivat sen ajan oire.  Pelkään kyllä sotaakin jonkin verran, mutta jos sellainen tulisi, minulla olisi etulyöntiasema, koska muut pelkäisivät sotaa vieläkin enemmän. Minullahan ei ole mitään menetettävää, koska minulla ei ole vaimoa eikä varsinkaan lapsia. Sodan syttyessä voin ihan surutta ottaa riskejä, hyökätä yksin Molotovin koktaili händyssä kohti vihollisen tankkia, hakea sankaruutta. Noh, oikeasti olen koulutettu kenttätykistön patteriston laskijaksi, joka istuu koko sodan ajan patteriston komentopaikan teltassa laskien tykkien ammusten lentoratoja, joten siinä hommassa ei kuuluisuutta saa, vaan kuuluisaksi pääsee vain, jos mokaa ja tykit ampuvat omia sotilaita. Sekin tietysti perfektionistin painajainen.