Kuolema--tajunnanvirtaa poismenosta

Olen miettinyt kuolemaa aika paljon viime viikkoina, kävellessäni yksin iltalenkkejä pimeillä pikkuteillä ja maatessani sängyssä saamatta unta. En varsinaisesti toivo omaa kuolemaani, mutta se sysimusta masennuskausi, mitä nyt elän, on saanut minut ajattelemaan, että jos elämä ei tästä parane, niin ainahan on olemassa kuolema, johon voi paeta tätä pahaa oloa ja toivon puutetta. En usko taivaaseen enkä helvettiin, vaan siihen, että kaikki vain loppuu ja kylmenneen ruumiini molekyylit siirtyvät ennemmin tai myöhemmin kiertoon--leviävät ympäri maailman, ihan kuten kaikkien muidenkin kuolleiden ihmisten molekyylit. En ole koskaan pelännyt kuolemaa, mutta silloin, kun elämäni oli vielä hauskaa ja ajoittain onnellista, en olisi halunnut kuolla ja jäädä kaikesta siitä hauskuudesta ja ajoittaisesta onnesta paitsi. 

Ajattelen niin, että elämä vain pelkän olemisen takia on turhaa. Jos ihminen tietää, ettei tule saamaan elämässään enää mitään aikaan, kunhan vain hengittää ja syö, kunnes lopettaa hengittämisen ja syömisen, niin miksi jatkaa elämistä? Minulla ei ole lapsia eikä pysyvää parisuhdetta, mutta velkaa on niin paljon, etten pysty sitä todennäköisesti koskaan maksamaan. Ystäviäkin alkaa olla hyvin vähän, koska en ole masennukseni takia jaksanut pitää heihin yhteyttä. Olen siis aika turha ihminen muiden ihmisten ja yhteiskunnan kannalta, koska en kasvata uusia veronmaksajia enkä tuota läsnäolollani mielihyvää juuri kenellekään, jos satunnaisia kontakteja kaupankassoihin ja puolituttuihin ei lasketa. Sosiaalisessa mediassakin olen ollut viime kuukaudet lähinnä häirikkö, josta kukaan ei tykkää, mutta jonka monet toivoisivat katoavan jonnekin. En voi syyttää heitä. Olen lääkinnyt masennustani ja ahdistustani alkoholilla, mistä johtuen olen sitten kännissä avautunut siellä, missä ei olisi pitänyt avautua. Häpeäisin kännikirjoituksiani enemmän, ellei tämä pohjaton synkkyys peittäisi häpeäntunnettakin alleen. 

Lapsena, kun minua kiusattiin koulussa ja vähäteltiin kotona, fantasioin usein itsemurhasta. Itku silmässä purin tyynyä ja vannoin, että sittenpähän tietävät, että olin tosissani, kun minua ei enää ole. Opettajat ummistivat silmänsä koulukiusaamiselta ja avioeron partaalla olleet vanhempani eivät olleet tippaakkaan kiinnostuneet minun elämäntuskastani, mutta onneksi minulla olivat hienot isovanhemmat ja muutama hyvä kaveri, joiden ansiosta en ole vielä hajonnut molekyyleiksi ja levinnyt ympäri maailman. Nykyään en enää tekisi itsemurhaa sen takia, että haluaisin näpäyttää tai muistuttaa olemassaolostani muita ihmisiä, vaan sen takia, että haluan vain lopettaa olemassaoloni kurjuuden. En ole suunnittelemassa itsemurhaa aivan lähiaikoina--koska kaikesta synkkyydestä huolimatta pidän edelleen mahdollisena sitä, että elämäni kääntyy onnelliseksi--mutta siitä olen aika varma, että jos lähestyn kahdeksaakymppiä yksinäisenä vanhuksena, jonka kunto alkaa pettää, päätän päiväni mieluummin itse suhteellisen hyvässä kunnossa kuin makaan laitoksessa täysin muiden armoilla, kunnes tukehdun omiin ruumiinnesteisiini. Mieluiten tietysti kuolisin lempeän eutanasian avulla, mutta koska sisäministeri Päivi Räsäsen kaltaiset pelottavat fundamentalistiuskovaiset eivät halua antaa toisille oikeutta päättää edes kuolemastaan, niin luultavasti joudun tekemään itsemurhan kävelemällä viimeisillä vanhuksenvoimillani junan eteen. Miksi, Päivi Räsänen, ette halua, että ihminen itse saisi päättää, annetaanko hänelle kuolinapua? Miksi vanhusten ja muiden parantumattomasti sairaiden pitää kärsiä laitoksissa sanoinkuvaamattomia tuskia, vaikka he haluaisivat vain pois täältä? Onko teillä, Päivi Räsänen, mielestänne oikeus päättää kirkkoon kuulumattomienkin ihmisten elämästä ja kuolemasta vain oman kristillisen vakaumuksenne takia? Äh, eihän se Räsänen tätä kuitenkaan lue, koska hänen aikansa menee siihen, että hän lukee foliohattu päässä Vanhaa Testamenttia. 

Heh, tuollainen huumori vähän paransi oloani. Tuli mieleen Karjalan-mummoni, joka oli selvinnyt Ryssän hyökkäyksestä ja  evakkotaipaleesta osin huumorin avulla. Kun pikkupoikana kyselin häneltä, miksi hän aina luki lehdestä kuolinilmoitukset, hän vastasi, että siksi, jotta näkisi, onko oma nimi siellä. Tuollaista mustaa huumoria hän viljeli yleensä silloin, kun sitä vähiten odotti. Kaipaisin tähän aikaan samanlaista henkeä. Nyt kun ajat ovat vaikeat ja uhkia on siellä täällä, ei pitäisi aina pelätä ja murehtia--koskee myös minua--vaan ottaa lunkisti ja tajuta se, että aina ei voi itse määrätä kohtalostaan, eikä kaikkea voi kerta kaikkiaan suunnitella etukäteen. Välillä pitää vain antaa mennä. Go with the flow man, sanoisi vanha hippi. Huumorilla ne sorretut neuvostoliittolaiset selvisivät ja nykyiset iranilaisetkin selviävät (kunhan heidän huumorinsa ei tule valtaapitävien tietoon).  Tarkoitan oikeaa, tavallista elämää koskettavaa huumoria, en sellaista konemaista vitsailua, minkä mestari Robin Williams oli. Hän teki itsemurhan masennuksessaan, koska ei kai enää uskonut, että hänellä oli mitään uutta annettavaa maailmalle.  Williamsin kuolema kosketti minua paljon, koska luulen tietäväni, ainakin hieman, miltä hänestä tuntui, vaikken itse rakastettu koomikko olekaan: hän halusi elämyksiä, sitä, että jokainen päivä olisi erilainen; hän pelkäsi, että juuttuisi toisiaan toistavien murmelinpäivien jatkumoon. Kun hän tajusi, ettei mikään luultavasti muuttuisi, hän päätti nopeuttaa kuolemaansa. Suren hänen ratkaisuaan, koska nautin hänen jokaisesta esityksestään ja hänestä ihmisenä, mutta ymmärrän häntä. Ehkäpä joku nauttii minunkin esityksestäni--vaikkapa näistä blogiteksteistä?

Vaikka suhtaudun aika joviaalisesti omaan kuolemaani, ei se tarkoita sitä, että väheksyisin myös muiden ihmisten kuolemia. Itse asiassa yksi syy tuskaisuuteeni ovat viime aikojen järjettömät random-surmat: Vaasassa 16-vuotias romanipoika tappoi täysin satunnaisen vastaantulijan uhattuaan tehdä niin Facebookissa; Utsjoella vanha kolmekymppinen linnakundi ja tunnettu taparikollinen tappoi viattoman teinipojan. Eniten vihastuttaa se, että viranomaiset tiesivät nämä henkilöt riskeiksi, mutta eivät tehneet yhtään mitään. Romanipojan kohdalla kuvio on melkein sama kuin Kauhajoen-kouluampumisessakin: poliisi oli tietoinen uhkaavasta tekijästä, mutta ei välittänyt. Utsjoen-puukotuksessa taasen mitkään viranomaiset eivät välittäneet, vaikka väkivaltarikollinen oli aiheuttanut häiriötä ja vanhemmat olivat hänestä jo valittaneet. Viranomaiset vain ummistivat silmänsä kuten pari vuotta sitten murhatun Eerikan tapauksessa. En tiedä, pitäisikö tässä olla vihainen näille tappajille vai viranomaisille, jotka välittävät enemmän rikollisten kuin tavallisten kansalaisten oikeuksista. Se kai tässä eniten vituttaa, että sekin Vaasan-puukottaja, joka oli netissä uhonnut tappavansa valkolaisen, ja myös teki sen, selviää luultavasti pelkällä tappotuomiolla, vaikka kyseessä oli ilmiselvä ennalta suunniteltu rasistinen murha. Sitä voi vain kuvitella, mikä meteli olisi syntynyt siitä, jos valkolainen olisi netissä uhannut tappaa mustalaisen ja myös toteuttanut uhkauksensa...

Vaasan-romanipuukottaja selvinnee teostaan noin 2,5 vuoden istumisella, senkin jossain lomahotellia muistuttavassa avolaitoksessa makkaraa paistellen, koska hän saanee 8-9v tappotuomion, josta nuorena ensikertalaisena istuu 1/3. Ei se ole reilua kenenkään muun kuin hyvillä asuinalueilla kaukana rikollisuudesta asuvien eliittivasemmistolaisten ja cityvihreiden mielestä. Mikä sitten olisi reilua?  Olisiko kuolemantuomio oikeutettu ratkaisu tällaisissa tapauksissa?

Muistan elävästi, kun historianopettaja kysyi luokalta vuonna 1985 ollessani vaihto-oppilaana Salt Lake Cityssä (Utah), että oliko kuolemanrangaistus oikein. Yli kolmekymmentä vastasi KYLLÄ. Minä olin ainoa, joka vastasi EI. En edelleenkään tiedä, mistä sain rohkeuden olla eri mieltä kuin kaikki muut, mukaan lukien opettaja. En edes ollut komea urheilija, vaan se Rillit Huurussa -tyyppi vakosamettihousuissa. Se nyt vain oli minun mielestäni väärin, että ihmiseltä riistetään henki tieten tahtoen ja etukäteen tarkasti suunnitellen. Luokka supisi. Kuiskuteltiin, että kuka muka ei kannata kuolemanrangaistusta. Taustatietona voin kertoa, että Utah'n asukkaista puolet on vanhoillisia mormoneita, jotka eivät hyväksy ryypiskelyä eivätkä homostelua, ja äänestävät republikaaneja. Utah eroaa Teksasista oikeastaan vain siinä, että Teksasissa käytetään isompia hattuja, syödään isompia pihvejä ja tapetaan kaikki vähänkin rikollisilta vaikuttavat, varsinkin mustaihoiset. Utah'ssa ei ainakaan 80-luvulla ollut yhtään mustaihoista henkilöä--paitsi Jazzin tähtipelaaja Karl "The Mailman" Malone. Mutta eihän Suomessakaan ollut muita mustia kuin ne, jotka pelasivat korista.

Kun Utah'n-kouluvuosi päättyi, istuskeltiin viimeisenä koulupäivänä koulun käytävillä ja kirjoiteltiin toisten Yearbookeihin omia tekstejä, yksi tyttö tuli sanomaan, että ihaili minua sen takia, että olin ainoana luokasta vastustanut kuolemanrangaistusta silloin joskus kuukausia aiemmin historiantunnilla. Hänkin kuulemma olisi, mutta kun se ryhmäpaine, tiedäthän sä. Kirjoitin hänen Yearbookiinsa, että "Haista sinä huora vittu!" ja sanoin, että se on suomea ja tarkoittaa, että "We'll never meet again, but I will always miss you!".  En ole oikein koskaan osannut sietää nuoleskelijoita ja opportunisteja.

Voisin verrata omaa takinkääntämistäni kuolemantuomion vastustajasta sen kannattajaksi muslimien radikalisoitumiseen. Olin nuori, meni hyvin, ei ollut mitään syytä vaihtaa kantaa. Sitten pääsin opiskelemaan alaa, jossa veri virtasi. Kesät olin töissä teurastamossa. Minulle tapahtui kuten Taksikuski-elokuvan "Travis Bicklelle" (Robert DeNiro): kun on liikaa yksinään, ei nuku, ei tapaa ihmisiä kuin työn puolesta, alkaa nähdä omia näkyjään, elää omaa unimaailmaansa toisten maailmassa. Alussa työni teurastamossa oli kauhistuttanut kaupunkilaispoikaa: veri virtasi lattiaviemäriin, lehmien jalat nykivät tahdottomasti vielä puoli tuntia tainnutuksen jälkeen; sitten siihen vain tottui, jopa naureskeli, jos sika pääsi karkuun ja sitä jahdattiin porukalla ruhonhalkaisusahan soidessa kimeästi taustalla. Ei Lahden Kaupunginteurastamossa koskaan eläimiä rääkätty, mutta onhan se eläimelle valtava stressinpaikka, kun sitä tuodaan rakennukseen, jossa saha soi, veri virtaa ja varsinkin sikojen puolella seuraava näkee, että edelliseltä on vedetty kurkku auki ja se roikkuu katossa. Sitä vain jotenkin sulkee silmänsä siltä eläimen kauhulta, tuskalta ja kärsimykseltä. Ei teurastaja voi muuten nukkua öitänsä. Sama pätee minun mielestäni myös näiden tappajamustalaisten ja tappajahuppupäiden kanssa. He vain eivät kerta kaikkiaan kykene tajuamaan, että jos he pistävät jonkun kuoliaaksi, se ei ole vain suoritus, vaan se on vuosikymmenten tuska heidän uhriensa omaisille ja niille uhreille, jotka jäävät henkiin.  Olen miettinyt paljon elämää ja kuolemaa ja kuka saa päättää niistä ja olen tullut siihen tulokseen, että henkilö on luopunut oikeudestaan elää ja kuolla, jos on yrittänyt murhata toisen ihmisen. Hetken mielijohteesta tehdyt henkirikokset ovat toinen asia.

Voisinko tappaa toisen ihmisen? Helposti. Minut on koulutettu Vekaranjärvellä ampumaan tykinkranaatteja vihollisen niskaan. Olen kaiken lisäksi hyvä siinä touhussa. Voisinko tappaa toisen Suomen kansalaisen tai jonkun entisen kaverini? Voisin, jos hän hyökkäisi minua tai rakkaintani (jota ei siis tällä hetkellä ole) kohden. Olen ampunut pulttipistoolilla kauniita, hyvin käyttäytyviä lehmiä, joten miksen voisi tainnuttaa niin myös ihmisen?  Samoista soluista naudat ovat tehty kuin ihmisetkin. Samoista soluista ne ryssät ja muut vihollisetkin ovat tehtyjä kuin ihmisetkin. Ihmissolujahan sodassa ammutaan. Ja ammutaanhan siellä hevosiakin. Tuttua sotapropandaa ja Jane Fondan elokuvaa.

Tunnen outoa ja kai sairasta yhteenkuuluvaisuutta jihadistien kanssa. Jotenkin ymmärrän--vaikka vihaan--niitä uskonsotureita, jotka lähtevät Suomestakin antamaan henkensä islamin puolesta. Suoraan sanottuna haluaisin tappaa heidät otsalaukauksella--no, koska he tappavat naisia, lapsia, kristittyjä, tarvitseeko jatkaa?  Mutta hehän tekevät ihan samaa: he mestaavat muita täysin ilman tunteita, vain päästäkseen omista demoneistaan. Uskon, ettei kovin moni jihadisti ihan oikeasti edes usko näihin paratiisisatuihin, vaan lähtee ISIS:n mukaan vain sen takia, että tappaminen tuntuu kivalta ja Suomessahan siitä selviää parin vuoden kakulla. Se tuntuu pahalta, että SDP:n ja kokoomuksen naiset (Laura Räty) ovat valmiita ottamaan nämä jihadistit ja kurkunleikkaajat takaisin kuten omaa maataan puolustaneet Suomen-sotiemme-veteraanit.

Kannatan nykyään kuolemanrangaistusta--vaikka toki tiedän, ettei se Suomeen enää koskaan palaa (ainakaan ennen kuin tänne tulee sharia-laki). Jos tässä maassa pistetään vanhukset kotihoitoon 300 miljoonan säästöjen takia, vaikka tiedetään, että kotihoidossa ei heistä moni pärjää, tulee kotikuolemia ja epämääräisiä kuolemia, joita kukaan ei tutki (koska kokoomuksen aiheuttama poliisin resurssipula)--ja helvetin kalllis taksiralli laitosten ja vanhusten kotien välillä on tiedossa. Miksi kokoomus haluaa suomalaiset vanhukset kotiin kuolemaan, mutta samalla haluaa Syyrian-jihadisteille Kelan tuen? Pistää miettimään, eikö?

Ketkä sitten ansaitsevat kuolemanrangaistuksen? Breivik on helppo vastaus. 77 murhaa, ei katumusta. Minusta tuollaiset molekyylikasat pitää eliminoida niin pian kuin mahdollista. Sama koskee Suomen Porvoon-autokaistasurmaajaa. Esa Åkerlund tappoi viinapäissään kolme ihmistä ja sai siitä 15v pyttytuomion. Hänellä oli jo yksi "elinkautinen" alla ja yksi tappo, josta häntä ei saatu tuomittua. Åkerlund on sellainen tapaus, mikä tappaa aina kun saa viinaa koneeseen. Häntä ei pitäisi koskaan laskea vapaaksi. Nykyisessä kustannustehokkaassa yhteiskunnassa hänet voisi mielestäni eliminoida myrkkyruiskeella. No miksi ei? Vanhuksia käytännössä murhataan tuhansia tässä maassa, miksei näitä vaarallisia vankeja?  Vanhus ei saa itse päättää kuolemastaan tässä maassa, eikä saa kukaan muukaan. Vaarallisia vankeja liikkuu koko ajan keskuudessamme. Utsjoki, Vaasa, Kuusankoski.

Minähän olen harkinnut itsemurhaa. Olen harkinnut sellaista skenaariota, että hyödyttääkseni edes jotenkin yhteiskuntaa tekisin "kiertueen" ja eliminoisin kymmenkunta murhaajaa ja raiskaria, ennen kuin lopettaisin omat kärsimykseni. Olen laskelmoinut, että voisin tappaa jopa 5-6 raiskaajaa ennen kuin jäljilleni päästäisiin, koska kukapa nyt raiskaajien murhaa osaisi odottaa. Heidän jälkeensä lähtisin eliminoimaan tappajia, jotka selvisivät parin vuoden linnatuomiolla. Napsisin heitä niin monta kuin pystyisin ennen kuin jäisi kiinni. Luulisin, että voisin napsia 1-4.  En tietysti napsisi syyttömiä, vaan ainoastaan niitä, jotka olisi tuomittu oikeudessa liian pieniin tuomioihin. En halua ottaa oikeutta omaan käteeni, vaan ainoastaan iskeä vähän kovemmalla kädellä.

(Tekstiä on muutettu 18.11.2014--poistettu loppukappale)

   

Erilaisuus ja harmaatukkaisuus

Muistan, kun vaihto-oppilaana 80-luvulla olin ainoa, joka luokasta vastusti kuolemanrangaistusta. kun opettaja--siis historianopettajaa leikkivä koripallokoutsi sitä kysyi. Olin ylpeä kannastani ja olin ylpeä siitä, että uskalsin puolustaa sitä. Se oli 80-lukua ja se oli konservatiivinen Utah. Kun opettaja kysyi, kuka kannatti kuolemanrangaistusta, yllätyin, että jäin yksin. Muut kuiskuttelivat ihan kuin olisin ollut joku noita. Jäin yksin ensimmäistä kertaa sen vaihto-oppilasvuoden aikana. Ei minua sen takia kiusattu, koska olin jo alkujaan jonkinmoinen kummajainen--superlahjakas matematiikassa, mutta huonosti pukeutuva. Ne vakosamettihousut eivät tainneet kostuttaa cheerleadereiden pikkupöksyjä.

Minusta kuolemanrangaistus nyt vain oli väärin. En oikein tajunnut, miksi kaikki muut olivat eri mieltä. Utah on aina ollut hyvin konservatiinen osavaltio--se on vähän kuin Texas, mutta ilman teloituksia, Bushien dynastiaa, isoja pihvejä ja aseidenräiskintää. Utah'ssa asuu lempeitä ihmisiä--mormoneita lähinnä--mutta eivät he kyllä vieraita kulttuureita suvaitse--varsinkaan homoja. Salt Lake Cityssä lasketellaan, ja siellä hiihdetään. Ja siellä mennään sunnuntaina temppeliin--paitsi tietenkin me vääräuskoiset, jotka emme olleet mormoneita.

Olen vuosikausia miettinyt, mikä on ollut elämäni yksittäinen onnellisin hetki--ja se kyllä oli se yksi sunnuntai, kun olin iltapäiväkävelyllä Salt Lake Cityssä, Mount Olympusin juurella. Aurinko paistoi ja vastaan tuli naispari--sellaisia harmaatukkaisia naisia kuten jalkapallovalmentaja Pia Sundhage ja kirjailija Tove Jansson. Juteltiin ja halailtiin siinä ja ihmeteltiin päivän kauneutta. Vasta vuosikausia sen sunnuntain jälkeen tajusin, että ne naiset olivat lesboja, jotka pääsivät kävelemään käsi kädessä rakkaansa kanssa ainoastaan sunnuntaisin, kun mormonit olivat kuuntelemassa temppelissa saarnaansa. Kun sen tajusin, se oli kuin miljoona volttia olisi iskenyt lävitseni. Homous ja lesbous ei ollutkaan mitään likaista touhua, jonka joku satukirja kielsi, vaan rakkautta. Olen sen ihanan sunnuntain jälkeen ollut täysin varma siitä, että homoille ja lesboille pitää antaa samat ihmisoikeudet mitä meillä heteroillakin on. En ymmärrä sisäministeri Päivi Räsäsen kaltaisia fundamentalisteja, jotka pitävät homoja ja lesboja sairaina ihmisinä. Mitä tulee minuun, niin tulen tekemään kaikkeni, että Räsäsen kaltaiset vanhoilliset akat jäisivät vähemmistöön, ja tasa-arvo joskus voittaisi. Naisia ja tyttöjä syrjivää muslimikulttuuria en tule koskaan hyväksymään tähän maahan. Tyttöjen asia on myös minun asiani.

Se ihana harmaatukkainen Pia Sundhage on muuten yksi minun sankareistani. Upea nainen. En tiedä onko hän lesbo vai hetero, enkä välitä.  

Itkettää, vaikkei pitäisi

En kai saisi itkeä, koska en tiedä, mikä Vain Elämää on, eikä minulla ole hajuakaan, keitä siinä on ja miksi he itkettävät ja miksi he itse itkevät. Minä itken, koska Don Henley on 80-luvun musiikkivideoissa niin mustavalkoinen ja koska hän kai symbolisoi sitä minun kadonnutta mustavalkoista nuoruuttani.

Se kimeä ääni. Kävelin joskus nuorena 80-luvulla La Jolla Beachillä--San Diegossa. Ei siellä mitään auringonpalvojia tai haita ollut--kylmä siellä oli, surffarityttöjen nännit nöpöttivät ja oma kahvini melkein jäätyi termariin. Kerma kellui.

Minulle Califormia, siis Kalifornia on 90210 ja Ian Ziering--a cool guy..ja se on David Boreanaz...kavereita, jotka tienaavat siedettävän summan rahaa olemalla omat itsensä, mutta eivät luule liikoja itsestään. Siellä on James vanderBeekejä ja muita isoegoisia  noubodeja, joista piti tulla jotain, mutta ei koskaan tullut.. Mitä ikinä tapahtui sille 90210n  vanhalle ja coolille kaverille? Dylanille? Yritin googlata., mutta sain vain naaman, en nimeä. Mikä oli sen 35v kundin nimi, joka näytteli 20v Dylania?

Ian Zieringin kyllä muistan, kuten muistan David Hasselhoffinkin. Ja David Boreanazin tiedän totta kai. Juuri tällaiset ei-komeat vähän rosoiset supertähtimiehet tekevät tasaista tiliä Californiassa. No, onhan Hasseli aika komea, mutta karmea näyttelijä. Sama pätee Iso-Arskaan. David Boreanaz sen sijaan on oikeastaan idolili--komea muttei liian komea mies, josta tykkäävät sekä gimmat että kundit. Sopivan hyvä ja huono näyttelijä.

Jos haluaisin lähteä jenkkien kanssa mökille ryypiskelemään, ottaisin messiin David Boreanazin ja Ian Zieringin. Minä, Boreanaz ja Ziering olisimme yhdessä tarpeeksi vahvoja kantamaan oksentavan Hasselhoffin laiturilta tupaan nukkumaan.

Mikä televisio-ohjelmissa ärsyttää?

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on tottunut katselemaan ainakin uutiset ja sarjat suorina televisiosta. Nuorethan kai nykyään eivät juuri television edessä enää istu, vaan räpeltävät niitä älypuhelimiaan ja tablettejaan ja mitä niitä hilavitkuttimia nyt onkaan. Internettiä vierastavat vanhukset taas saattavat istua television edessä tuntikausia päivässä, jos nyt yleensä ovat kiinnostuneita niistä sähkövempeleistä. Minä olen netissä noin 2-3 tuntia päivässä tehokasta peliaikaa, siis varttitunnin silloin tällöin. Luen yleensä sieltä myös uutiset, mutta kyllä perinteistä töllötintäkin tulee vielä katseltua ainakin se pari tuntia päivässä. Tykkään katsella huumori- ja komediasarjoja, kuten Rillit Huurussa, 70's Show ja Simpsonit.  Myös hienot YLE:n luonto-ohjelmat ovat parhaita tv-ruudulla. Olen ollut aika huono sitoutumaan todellisten laatusarjojen katsojaksi--lähinnä tulee mieleen Sopranos, jonka olen nähnyt parikin kertaa alusta loppuun. Se vain on niin hienosti näytelty. Niitä vähän huonommin näyteltyjä poliisi- ja rikossarjoja tuleekin sitten katseltua melkein joka ilta, vaikka ihan vain sen takia, ettei sieltä töllöstä muutakaan tule, eikä huvita lukea tai lähteä ulos lenkille. Katselen niitä, vaikka joka sarjan jokaisessa jaksossa on jotain, mikä ärsyttää ihan suunnattomasti.

Luulen, että poliisisarjoissa ärsyttää eniten se, että sillä naisetsivällä on aina niin kamalan korkeat piikkikorot kengissään. Miksei sitä naispoliisia oteta näyttelemään joku ihan normaalin kokoinen nainen, vaan rooliin valitaan sellainen puolitoistametrinen lyyli, jota sitten pitää väkisin yrittää pidentää korkokengillä? Esimerkkejä on kymmeniä: CSI Miami, Castle, NCIS rikostutkijat, jopa suosikkisarjani Salaiset Kansiot (The X Files). Castlen naispääosan esittäjä Stana Katic on itse asiassa kuulemma 175 cm pitkä, joten en tajua, miksi hänetkin on pistetty missityyliin piikkikorkoihin.  Onhan Castle huumorilla tehty sarja, mutta silti. Ei se nyt oikein ammattimaista vaikutelmaa tee, että jos tehdään rynnäkkö johonkin rikollisten hallussa pitämään rakennukseen, niin ensin sisään menee upean pitkä tukka hulmuten piikkikoroissa viihtyvä naisetsivä, ja sitten vasta erityisesti niitä tilanteita varten koulutettu SWAT-tiimi (Special Weapons And Tactics).  

Toinen asia, mikä poliisi- ja rikossarjoissa ärsyttää todella paljon. ovat naisten ankanhuulet. Tarkoitan siis näyttelijälle tehtyä esteettiskirurgista operaatiota, jossa hänen huuliinsa on ruiskutettu täyteainetta. Yleensähän tuo operaatio menee kai meidän tavallisten miesten mielestä pieleen; ei muutama ryppy todellakaan tee keski-ikäisestä naisesta epäseksikästä, mutta ne ryppyjen poistamiseksi annetut botox-ruiskeet ja huuliin survaistut täyteaineet kyllä tekevät naisesta ulkoavaruudesta tulleen humanoidin näköisen. Yksi pahimmista esimerkeistä oli vastikään kuollut huippukomedienne Joan Rivers, joka oli käynyt niin monessa operaatiossa elämänsä aikana, ettei enää muistuttanut ihmistä, vaan jotain nukkea. Hän sentään osasi nauraa itselleen, ja oli jotenkin loppuun asti sympaattinen ja luonnollinen, mutta miksi ihmeessä poliisia tai rikostutkijaa näyttelevä nainen menee teettämään itselleen joanriversmäiset ankanhuulet?  Lopetin CSI Miamin katselun sen jälkeen, kun tutkija Calleigh Duquesnen eli näyttelijä Emily Procterin nenän alle ilmestyivät täysin elottomilta roiskeläpiltä näyttäneet lerputtimet. Kuinka moni oikea naispuolinen rikostutkija käy teettämässä itselleen sellaiset? 

Bones oli ihan kiva ja leppoisa rikossarja, ennen kuin kyllästyin sen mahdottomuuteen. Siinä oli useita melko nättejä naisia ja miespääosankin esittäjä David Boreanaz oli sopivan komea ja huumorintajuinen, mutta kuitenkin melko uskottava--vähän niin kuin Salaisten Kansioiden Fox Mulderin karvalakkiversio. Mutta ne muoviluurangot ja ruumiinnesteitä esittävä cajun-kastike tuhosivat lopulta innostukseni sitä sarjaa kohtaan.  Jos kerran sarjaan on hommattu ihan hyvät näyttelijät ja hienot lavasteet, eikö olisi kannattanut hommata myös sellainen kaveri, joka osaa tehdä muoviluurangosta oikean näköisen? Muissakin sarjoissa ruumiit ovat yleensä se heikoin lenkki. Luulen tietäväni, mistä puhun, koska olen koulutukseni ja entisen työni puolesta nähnyt paljon eläinten ruhoja ja vanhoja raatoja. Eivät kai ihmisruumiin hajoamistulokset niin paljon poikkea eläimen raadosta?  Olen nähnyt pari viikkoa vanhan sianraadon, joka tuoksahteli sen verran voimakkaasti, että luulisin myös viikkojen vanhan ihmisruumiin tuovan kokemattoman rikospoliisin nauttiman aamiaisen takaisin suuhun. Se ei siis liene ylinäyttelyä, jos Wallander-elokuvien söpöä naispoliisia näyttelevä Nina Zanjani meinaa yrjötä nähtyään vanhan ruumiin rikospaikalla. Tykkään muuten Wallandereista ja Beckeistäkin tosi paljon, vaikka välillä ihmettelenkin, miten jossain Ruotsin pienessä Ystadissa voi koko ajan tapahtua niin paljon murhia.

Väkivaltaisissa poliisisarjoissa minua on häirinnyt vuosikausia eniten se, että jos ihmistä ammutaan navan tienoille vatsaan, niin muutaman sekunnin päästä hänen suustaan valuu verta. Ei niin tapahdu oikeasti. Vatsa- ja rintaonteloiden välissä on lihaskalvo nimeltä pallea, jonka läpäisevät periaatteessa vain sydämestä johtavat verisuonet, selkäranka ja ruokatorvi. Ei sieltä pallean alta tule verta suuhun, vaikka vatsaonteloon osuisi kuinka suuri luoti. Verta voi tulla suusta vain, jos pallean yläpuolella oleviin keuhkoihin tai verenkiertoelimiin, hengitysteihin, nieluun tai suuhun tulee verenvuoto. Verta voi tulla suuhun myös, jos pallea rikkoontuu, mutta silloin pitää myös ruokatorven tai vatsalaukun rikkoutua, missä tapauksessa niiden motoriikka kärsii, eikä ole ole enää todennäköistä, että ne voisivat välittää veren suuhun asti. Toivoisin vähän tarkkuutta näissä asioissa!

Tämä ei häiritse enää uusissa elokuvissa, mutta vanhoissa länkkäreissähän näki usein, että miestä oli ammuttu ja hänen sisällään oleva luoti aiheutti sen, että mies oli kuolemassa. Sitten kun joku kaivoi luodin pois hänestä, mies koki ihmeparantumisen ja toipui. Mikä luodin poistamisessa voisi aiheuttaa ongelman katoamisen ja potilaan toipumisen? Ei siinä paikata rikkoutuneita verisuonia, eikä siinä poisteta luodin mukana elimistöön joutuneita patologisia mikrobeja. Suurin osa entisaikojen sotien uhreista kuoli mikrobi-infektioon, kuten kävi myös lännenmiehille. Antibiootteja ei ole ollut olemassa edes sataa vuotta, joten ei vanhassa villissä lännessä tapahtunut näitä ihmeparanemisia, vaan kontaminoitunut haava johti yleensä kuolemaan. Ehkäpä tämä on juuri se syy, miksi en ole hienojakaan länkkäreitä enää jaksanut uudelleen katsoa, kun YLE on niitä esittänyt. Saattaisin katsoa jonkun realistisen lännen raakuudesta kertovan sarjan kuten Klondike, jos se lähetettäisiin uusintana. Yritin katsoa sitä ensimmäisellä kerralla, mutta se oli niin raaka, etten jaksanut katsoa toista jaksoa. Mies putosi jääkylmään Yukoniin ja sitten rämpi ylös pakkaseen märissä raskaissa vaatteissaan. Hrrr...tuli vilu jo katsoessa!  Haluaisin kyllä joskus käydä pohjoisessa Kanadassa, Alaskassa tai Siperiassa ihan niiden äärimmäisten olosuhteiden takia, mutta jotenkin tuntuu, etten enää näin päälle nelikymppisenä vähän laiskanpulskana miehenä jaksaisi rääkätä itseäni kuten ne lännen- ja idänmiehet aikoinaan tekivät.      

Kivoja blogeja

Tämä oma bloginihan on lähinnä sitä varten, että yritän kanavoida känniörvellykseni nimettömänä tänne, jotten tekisi itsestäni Facebookissa ja muualla sosiaalisessa mediassa niin usein pelleä. Se onkin onnistunut aika hyvin, tosin välillä niitä säälittäviä aamuyön vuodatuksia on lähtenyt Facebookin lisäksi myös muihin blogeihin. Nolottaa ihan oikeasti, että olen muutaman kerran sortunut kännispäissäni kommentoimaan jonkun teinitytön ulkonäköä tai antamaan valokuvaus- ja elämänohjeita. Mutta minkäs teet, kun ne nuorisoblogit ovat niin hienoja ja niiden eteen on nähty paljon vaivaa. Taidan olla niihin koukussa. Haluaisin vain kannustaa niitä nuorimpia tyttöjä, jotta he eivät masentuisi ikävästä ja kohtuuttomasta kritiikistä. Niitä vähän vanhempia tyttöjä olen sitten yrittänyt hyvän maun rajoissa jopa vähän imarrella.  En ole ikinä katsellut tai kommentoinut tyttöjen blogeja sillä mielellä, että haluaisin seksiä heidän kanssaan, saatikka pitempää suhdetta--olen vanhanaikainen mies, jonka mielestä seksi kuuluu rakkauteen ja turvalliseen parisuhteeseen. Minusta on vastenmielistä, että keski-ikäiset miehet vikittelevät teinityttöjä.

Eihän se nyt varmaankaan kaikista mieltäylentävin ajatus ole, että minäkin katselen kuvia tytöistä, jotka voisivat ikänsä puolesta olla tyttäriäni, mutta en koe tekeväni suurta syntiä, koska minulle ei tulisi mieleenkään ehdotella heille mitään tai edes kirjoitella rumia. Sekin tyttö, jonka ulkonäköä kommentoin vähän liian värikkäin sanoin, oli jo 17-vuotias, joten kaipa hän osasi suhtautua kommentteihini huumorilla. Varmuuden vuoksi kuitenkin poistin hänen bloginsa kirjanmerkeistäni, jotta en niin helposti löytäisi sitä, kun seuraavan kerran harkintakykyni pettää pienessä aamuyön tuiskeessa ja haluaisin ilmoittaa hänelle, kuinka upealta hän näyttää. Se siitä, valitsin tuohon alle viisi sellaista blogia, joissa on hienoja kuvia.  Jos tykkää muodista ja haluaa vaikka asuvinkkejä, kannattaa käydä vilkaisemassa! Tuo vilkaisukehoitus oli siis tarkoitettu niille tytöille, jotka jostain syystä sattuvat tätä juttuani lukemaan. Eihän teitä varmasti monta ole, mutta kuitenkin...

1-Meri. 

http://sweeetlikecandy.blogspot.fi/

Minulla ei ole kertakaikkiaan mitään yhteistä tämän tytön kanssa. Hän on huoleton, iloinen, viihtyy kavereidensa kanssa, eikä tunnu miettivän asioita liikaa. Minä taas huolehdin koko ajan kaikesta liikaa, olen synkkyyteen ja masennukseen taipuvainen, enkä ole jaksanut enää pitää yhteyttä läheskään kaikkiin vanhoihin kavereihin.  Jos tapaisin Merin, en usko, että meillä olisi mitään puhuttavaa. Kai mököttäisimme vierekkäin. Silti tykkään hänestä. Hänellä on ehkä blogimaailman mielenkiintoisimmat kasvot: yksissä kuvissa hän näyttää herkältä ja haavoittuvalta, toisissa vahvalta ja määrätietoiselta. Hän ei ole paras mahdollinen muotimalli, mutta jos haluaisin valokuvagalleriaani pysäyttäviä kuvia ihmisistä, Merin kuvan olisi pakko olla seinällä. 

2-Kati(n?)
 http://brothersletskeeptogether.blogspot.fi/
Jos sanoisin, että tämä nuori nainen on lahjakas, aliarvioisin sen kovan työn, jonka hän on nähnyt tullakseen hyväksi valokuvaajaksi. Hänen koirakuvansa ovat ilmiömäisen hienoja--pystykorvakuvat ovat luultavasti Suomen parhaat :)  Hän on ottanut niin paljon hyviä kuvia, että hänestä on tullut jo mielestäni brändi. Vaikka viimeisissä postauksissa kuvien laatu on ollut vaihteleva ja jopa huono, nekin huonot kuvat menevät hänen taiteellisuutensa piikkiin. Picassokin, sen jälkeen kun oli tehnyt itsestään maailmankuulun tuotteen, sai maalata ihan miten huonoja maalauksia tahansa--ja ne olivat silti huipputuotteita. Tämä tyttö on mielestäni blogimaailman Picasso--hän on jo todistanut kykynsä ja voi nyt tehdä ihan mitä haluaa,

3-Taru

http://trucollection.blogspot.fi/

Kukaan ei varmaankaan uskoisi, jos sanoisin, että minua kiinnostavat hänen ajatuksensa eikä hänen ulkonäkönsä? Heh, tunnustan rehellisesti, että Taru on mielestäni aivan törkeän hyvän näköinen. Hänessä on kuitenkin sellaista pientä pintavikaa ja epävarmuutta, mitkä erottavat hänet niistä liian täydellisiksi itsensä tuunanneista törkeän hyvän näköisistä nuorista naisista. Hän voisi ulkonäkönsä puolesta olla hyvinkin ylpeä ja pinnallinen, mutta vaikuttaa juttujensa perusteella todella ystävälliseltä ja lämpimältä tyypiltä. Taru on oman maailmani supermalli. 

4-Jutta
http://jmorethanwords.blogspot.fi/
Jutta ei oikeastaan kuulu tähän joukkoon, koska hän on vasta 15-vuotias, eikä edes pidä blogia elämästään, vaan on tehnyt elämästään vaatekuvaston. Hän ei kerro oikeastaan mitään itsestään; ainoastaan silloin tällöin rivien välistä voi lukea, ettei hän ole tyytyväinen nykyiseen elämäänsä ja haluaa paeta sitä jonnekin--yleensä Helsinkiin, jota hän tuntuu pitävän ihanana pakopaikkana. Vastaavia blogeja lienee satoja, ellei tuhansia.  Tämän tyyppiset tytöt haluavat esittää itsensä täydellisinä prinsessoina, tai täydellisinä uranaisina--eikä siinä ole mitään väärää, tietenkään. Mutta kun se on vain näyttelyä.  Tunnustan, että kiinnostukseni Juttaa kohtaan on jonkin verran perverssiä. En himoitse häntä seksuaalisesti, vaikka hän on todella kaunis tyttö, vaan tunnen sellaista selittämätöntä tarvetta halata ja lohduttaa häntä. Minä olen kasvanut köyhässä perheessä, enkä ole koskaan oppinut tuhlaamaan rahaa, vaikka sitä myöhemmin on ollutkin, mutta jotenkin silti tunnen myötätuntoa Juttaa kohtaan.  Tuntuu, että hän on rikas tyttö, joka yrittää täyttää elämässään olevan tyhjän aukon ostelemalla vaatteita ja poseeraamalla vaatekuvissa, jotka vain toistavat itseään päivästä toiseen. Näen itseni Jutassa siinä, etten minäkään osannut oikein hänen iässään nauraa itselleni, vaan yritin vain esittää muille jotain muuta kuin mitä olen.  Kai tämä on se syy, miksi Jutasta on tullut melkeinpä pakkomielle minulle. Haluan, että hän vapautuu estoistaan, ehkä kertoo meille siitä, miksi hän niin kovasti haluaa Helsinkiin pakoon nykyistä elämäänsä. Ehkä hän samalla vapauttaa minutkin menneisyyden taakastani.

5-Elsa

http://elsanneli.blogspot.fi/

Elsa on luultavasti jokaisen muotikuvaajan unelma. Miten kuvaaja voisi epäonnistua, jos mallilla ovat tuollaiset lautasen kokoiset ihanat silmät, paksut huulet, kauniit vaaleat, vähän kiharat hiukset, sekä täydellisyyttä hipova korkeushyppääjän vartalo? Elsan jutut ovat joskus hieman vaikeaselkoisia, ikään kuin hän eläisi eri rinnakkaistodellisuudessa kuin minä. Sekin joskus on ärsyttänyt, että hän tuntuisi jakelevan muille elämänviisauksia, vaikkei ole edes itse niitä kokeillut. Hän tekee kuitenkin kaiken niin vilpittömästi ja rehellisesti, että pakkohan hänestä on tykätä.  Elsa on konservatiinen ja kunnioittaa perinteisiä perhearvoja, mikä on aika harvinaista--ja suloista--nykyään. Hän todella välittää lukijoistaan ja vastailee heidän kysymyksiinsä perusteellisemmin kuin kukaan muu. Käykää ihmeessä vilkaisemassa tätä uskomattoman hienoa blogia!  Suomen parhaat peltokuvat--takaan sen!