Synkän viikonlopun kalsarikännijaarituksia

En istuisi sisällä kalsarikännejä vetäen, jos kaikki olisi mennyt niin kuin Strömsössä, mutta mikäpä meikäläisen elämässä menisi. Vielä illansuussa kaikki näytti juuri täydelliseltä: aurinko alkoi paistaa, mistä syystä kipaisin Lidlistä kassillisen Nobelaneria; linnut lauloivat, kimalaisetkin pörräsivät. Raahasin metsänrajaan lepotuolin, kameralaukun, kylmälaukun ja oman ruhoni--ja sitten rojahdin tuoliin ja korkkasin suuren nautinnon vallassa ensimmäisen tölkin. Linnut tietysti pelästyivät sihisevää tölkkiä ja ähisevää kuvaajaa, mutta alkoivat hiljalleen palailla niille oksille, jotka olin valmiiksi scoutannut. Tarkoitukseni oli viettää ihanan leppoisat pari tuntia viileää bisseä lipitellen ja räpsien kuvia linnuista, jotka lentäisivät juuri niille oksille, joihin tiesin laskevan auringon paistavan viistosta. Olen tänä kesänä saanut pari ihan siedettävää kuvaa punakylkirastaasta, joka on istunut juuri siihen auringonlaskupaikkaan, jossa aurinko valaisee sen, mutta ei taustalla näkyvää tummaa kuusimetsää. Olisin halunnut sille oksalle vielä ehkä harakan, variksen, punarinnan tai vaikka vain ihan tavallisen oravan--harvinaisemmista vieraista puukiipijä ja närhi olisivat olleet mahtava saalis.  

Eihän se nautinto kestänyt kuin puolen tölkillisen verran, koska ampiaisetkin tykästyivät Nobelanerin imelästä tuoksusta. En minä hyönteisiä erityisemmin pelkää, mutta tunnustan, että suun ja nenän edessä levitoivat ampiaiset ovat inhottavia. Ei auta, vaikka pidättäisi hengitystä ja peittäisi bissetölkin suun, koska kyllä ne tietävät, missä sylttytehdas sijaitsee. Eihän ampiaisia varmaan kannattaisi huitoa pois, mutta minä nyt kuitenkin yritin--ilman tulosta. Sitten heitin yhden tyhjän tölkin parin metrin päähän, kokeillakseni, veisikö se ympärilläni pörränneiden ampiaisten huomion. Voi olla, että vei, mutta siinähän kävi niin, että hetken päästä ampiaisia pörräsi sekä tyhjän tölkin että minun kimpussani. Siinä vaiheessa tein kuten kuka tahansa muu suomalainen mies: huusin metsään "Perkeleee!" ja häivyin sisään kimpsuineni ja kampsuineni. 

En siis kirjottaisi nyt tätä kännikirjoitustani ilman niitä hemmetin ampiaisia, vaan istuisin ulkona noin viiden tölkin upeassa nousuhumalassa, yrittäen epätoivoisesti löytää kameran tähtäimestä sen linnun, jonka juuri ja juuri näin humalan sumentamilla silmilläni. Tämä kirjoituskaan ei ollut ensimmäinen varasuunnitelmani, vaan kirjoitan blogiini sen takia, että pysyisin mahdollisimman pitkään pois "pahanteosta" eli sosiaalisesta mediasta. En ole ylpeä siitä, että yleensä kännissä kirjoittelen Facebookiin, keskustelupalstoille ja muiden blogeihin typeriä asioita. Erityisesti minua hävettävät kännistekstini erään nuoren naisen blogiin--kutsutaan häntä vaikka nimellä Neiti E. Hän on parikymppinen, täydellisen kaunis töröhuuliblondi, mutta sellaisiahan on netti täynnä. Ihastuin hänessä kai siihen, ettei hän esittänyt virheetöntä nuorta, joka jakelee muille elämänohjeita, vaan kirjoitti hyvin arkipäiväistä blogia itsestään ja elämästään--fiksusti jättäen kertomatta suurelle yleisölle kaikkein intiimimmät salaisuutensa. Aluksi kirjoitin hänelle lyhyitä ja kannustavia kommentteja, ehkä kehuen hillitysti hänen kuviaan ja ulkonäköään. Ihmettelin, miksi niin upean näköisellä ja kaikesta päätellen muutenkin ihanalla tytöllä ei ollut tuhansia seuraajia, kuten jollain Helsingin Eiran teiniprinsessalla. En halunnut antaa sitä kuvaa, että olin joku limainen keski-ikäinen mies, joka kuolasi hänen kuvilleen. Kuolasinhan minä, mutta en olisi koskaan halunnut, että hän saisi tietää sen.       

Kaksoisroolini sujui ihan hyvin parin vuoden takaiseen kesäiseen sadepäivään asti. Otin sadetta pitäessäni muutaman bissen ja siitähän se sitten lähti. Muistan elävästi, että ajattelin sinä päivänä avata netin vain lukeakseni uutiset ja iltapäivälehdistä uusimmat juorut, mutta jostain syystä menin tuon edellä mainitun Neiti E:n blogiin, jossa olin aiemmin käynyt suunnilleen pari kertaa kuussa katsomassa ne nätit kuvat. Se oli kuin miljoona volttia taivaalta: pienessä kännissä minun oli ihan pakko kommentoida hänen--jälleen kerran--täysin tyrmäävän upeita kuviaan kirjoittamalla, että hänen kuvansa ovat niin upeita, että aivoni sulavat, muuttuvat sulatejuustoksi ja valuvat korvistani ulos. Selittelin tuota purkaustani sitten seuraavana viikonloppuna selvin päin yksittäiseksi kännipäähänpistoksi, mutta Pandoran lipas oli jo avattu. 

Viimeisin vuosi on mennyt siten, että olen yrittänyt pysyä pois Neiti E:n blogista, jopa selvin päin, etten sitten kännissä hakeutuisi sinne heittämään niitä sulatejuustokommenttejani. En ole koskaan elätellyt edes pienintä toivetta siitä, että minä ja Neiti E joskus tapaisimme, ihastuisimme toisiimme ja ratsastaisimme auringonlaskuun valkoisella hevosella. Hän on ihana, mutta myös neljännesvuosisadan nuorempi kuin minä ja uskovainen, mitä en voi sietää. Toivon ihan oikeasti, että hän tapaa ihanan uskovaisen miehen ja perustaa perheen, rakentaa punaisen mökin ja perunamaan tai jotenkin silleen. Minä en halua edes tavata häntä, koska tiedän, ettei se johtaisi koskaan mihinkään pysyvään. Miksi sitten häiriköin häntä? Veikkaan, että syy on se, että hän on niin toiselta planeetalta kuin vain voi olla. Hän pelaa Valioliigassa, minä potkin palloa pubijoukkueessa. Hänen kaltaistaan täysin saavuttamattomissa olevaa kaunotarta on helppo pommittaa pikkutuhmilla ja typerillä viesteillä, koska tällainen tavis tietää, ettei siinä menetä mitään kuitenkaan. Jos sen sijaan Neiti E olisi suht nätti 35-vuotias lahtelaisnainen, en missään nimessä kirjoittelisi tarkoituksella hänelle mitään säälittävää ja lapsellista, koska ainahan olisi mielessäni se mahdollisuus, että jospa hän kuitenkin tykkäisi minusta ja haluaisi tavata. Täydellisen kauniin Neiti E:n kanssa sitä pelkoa ei ole ollut koskaan.  

Laitan vielä muutaman kuvan kuvan loppukesän Lahesta, ennen kuin pistän luurit korvalle ja rupean kuuntelemaan bluegrassia tai Paula Koivuniemeä.

Täällä päin omenasato meni vituiksi, mutta näköjään rupinenkin omppu tuntuu maistuvan jollekin.  

Tuota kuvaa pitäisi käsitellä: lisätä kontrastia ja keltaista väriä tai jotenkin silleen. Tykkään näistä Lahen keskustan lähellä olevista kivijalkakaupoista, vaikken valitettavasti itse pysty niitä ostoksillani pitämäänkään pystyssä. Käykää pikkukaupoissa, jos teillä suinkin on varaa!

Ei tuo kaiketi alaikäinen tyttö sinällään minua seksuaalisesti kiihoita, mutta huomasin toki hänen urheilijanvartalonsa. Mies ei voisi koskaan pitää noin tiukkoja farkkushortseja, koska palllithan siinä kuolioituisivat. Miksi tytöt ahtavat itsensä tuollaiseen puristussiteeseen? No, näyttäähän se kivalta....