Kuvia, jotka jäivät ottamatta
Olen vaatimattomalla kalustolla räpsivä amatööri, joka on ottanut elämänsä aikana satoja tuhansia huonoja kuvia ja ehkä pari sataa hyvää kuvaa. Loistavia kuvia olen ottanut alle kymmenen. Yhtä monta loistavaa kuvaa on jäänyt ottamatta.

Joka kerta, kun kävelen erästä rauhallista asuinkatua pitkin, mieleeni tulee yksi viime kesäinen ilta, kun laskeva aurinko paistoi lämpimin värein ja värjäsi rintamamiestalojen katot syvän vihreiksi ja punaisiksi. Yhden talon katonharjalla oli harakkaemo nokka menosuuntaani; sitä kohti seisoivat rinnakkain ruokaa kerjäävät kolme poikasta nokat auki ja keltaiset kitalaet selvästi erottuen taustan merensinisestä taivaasta. Valo oli täydellisen pehmeää ja sitä olisi ollut riittävästi kuvaamiseen ilman jalustaa--jos vain kamera olisi ollut mukana. Siitä olisi tullut täydellinen kuva: viinpunainen katto, sininen taivas, keltaiset kidat, rytmiä, kontrastia, loistava sommittelu, kaikki kohdillaan. Jos saan vielä toisen tilaisuuden ottaa tuo kuva, en missaa sitä.  Ehkä en koskaan enää näe harakkaemoa katonharjalla kolmen poikasensa kanssa, mutta siellä päin on myös närhiä ja muita lintuja, joista joku saattaa istahtaa poikasensa kanssa samalle katonharjalle juuri silloin, kun olen ilta-auringon aikaan kävelemässä ohi.  Pidän aina kun valo on hyvää, iltalenkillä kameraa mukana. Sen lisäksi olen ruvennut pitämään päiväkirjaa siitä, mistä suunnasta aurinko minäkin vuodenpäivänä tietyssä mielenkiintoisessa paikassa paistaa.

Siihen sain idean, kun olin vaeltelemassa Kiveriön metsissä viime kesänä. Olin tulossa Hirsimetsäntien ja entisen Kiveriön ala-asteen suunnasta, Palolammen takana, kun puroa ylittäessäni vastaani tuli suoraan auringosta pari suunnistajaa. Sekin kuva jäi ottamatta, vaikka kamera olikin mukana. Siitäkin olisi tullut hieno otos: silhuetti miehistä, kartat käsissään, tulossa auringosta, minä alempana puron uomassa. Ehkä olen profiloitunut vähän liikaa vastavalokuvaajaksi, mutta tällä hetkellä minusta vain on mielenkiintoisempaa ottaa kuvia vasten aurinkoa kuin siitä pois päin. Jos aurinkoa on liikaa, en näe mitään mieltä ottaa tavallisia ns. turistikuvia, joissa ei näy varjoja, vaan mieluummin vedän sitten överiksi ja otan kuvan päin aurinkoa. Ensi kesänä menen joka torstai samaan aikaan--niitä suunnistuskisoja järjestetään torstai-iltaisin--siihen samaan paikkaan Palolammen taakse niin kauan kuin saan sen kuvani auringosta tulevista suunnistajista :)

Sitä ennen aion ottaa kuvan eräästä westiestä (länsiylämaanterrieri), joka tuijottaa minua yhdestä ikkunasta melkein joka kerta, kun käyn lähikaupassani eli Kivistönmäen Liidelissä. Iso valkoinen talo, yksi päätyikkuna, ja siinä mustassa ikkunassa yksi pieni valkoinen koira. En ole vielä tehnyt valopäiväkirjaa siitä talosta, enkä muista, koska siihen valkoisen seinän ainoaan ikkunaan paistaa aurinko hyvästä suunnasta, mutta kunhan kevät tulee, sekin homma alkaa edetä. Ikkunoiden ja varsinkin niistä tuijottavien koirien kuvaaminen on kuitenkin erittäin tarkkaa ja joskus vaarallistakin puuhaa. Muistan vieläkin, kun pari vuotta sitten näin yhden omakotitalon ikkunassa valtavan dobermannin ja sen vierellä pienen kääpiöpinserin tai jonkun muun rotan kokoisen koiran--ikkunan alla oli sohva, jolle koirat olivat kiivenneet, ja molemmat räksyttivät minulle, joka olin kävelemässä talon ohi. Ajattelin, että tuosta tulee mieletön kuva--iso koira ja pieni koira, suut auki--jos vain sattuisivat haukahtamaan samaan aikaan!  Juuri, kun olin tarkentamassa koiriin, huomasin, että siellä takanahan käveli 4-5-vuotias lapsi ilman rihmankiertämää! Tuntui, kuin sydän olisi noussut kurkkuuni ja niskakarvani pystyyn, jos minulla vain olisi ollut niskakarvoja! Verenpaineeni romahti hetkessä ja jalkani alkoivat muistuttaa aladoobia, kun vain keskityin siirtelemään raajojani eteen päin, jotta pääsisin tilanteesta pois. Olin ihan varma, että siellä ikkunan takana oli ollut myös aikuinen, joka oli nähnyt minut ottamassa kuvia hänen alastomasta lapsestaan, ja oli nyt soittanut poliisille. Kävelin hitaasti kohti kotikorsua--miksipä kiirehtimään, kun kohta kuitenkin joutuisi mustaanmaijaan ja putkaan, ja sen jälkeen perseraiskattavaksi vankilaan. Poliisia ei kuitenkaan koskaan kuulunut, joten muutaman tunnin odottelun jälkeen uskalsin jo korkata ensimmäisen Nobelanerin ja naurahtaa sille läheltä-piti-tilanteelle. Olin selvinnyt kuin koira veräjästä--vaikken edes ollut tehnyt mitään! Cave canem!