Paras bändi ikinä
Minulta on monta kertaa kadulla kysytty, mikä on maailman kaikkein aikain paras bändi. Äh, eihän siellä kadulla kukaan kysynyt. Vastaan silti.
Maailman paras ääni Elvis Presley jää pois, koska hänellä ei ole bändiä. Maailman paras bändi on Judas Priest.
http://www.youtube.com/watch?v=mIC7KQPDuDc
EDIT Ai vittu mä rakastan tuota bluegrassiia-sitä banjonpimputusta, sitä kentuckyn honotusta..
http://www.youtube.com/watch?v=5s-k8Q_40cA
Alan Jackson on ollut huipulla 30 vuotta, joten kaipa häneltä voisi kysyä, että mikä on menestyksen salaisuus.
http://www.youtube.com/watch?list=RD5s-k8Q_40cA&v=xe0CZxfS-fw
http://www.youtube.com/watch?v=JW5UEW2kYvc
lauantai 28. joulukuuta 2013
Ennen ja nyt
Maailma muuttuu, eikä mikään pysy vakiona, paitsi tämän blogin matalat katsojaluvut. Vedonlyöntiblogiani on luettu sen vajaan 3kk olemassaolon aikana kohta 7000 kertaa, tätä elämysblogia vain vajaa 700. So be it -- en kosiskele lukijoita muuten kuin olemalla itseni: uskomattoman hyvän näköinen mies, jonka parransänki ja samettinen, mutta pehmeä ääni saavat jokaisen kaupankassan ja virastoneidin sukat pyörimään jaloissa ja pikkupöksyt kostumaan. Tai jotenkin silleen :)
Ennen me kerättiin tyhjiä pulloja, perkele, ja vietiin ne kiskalle, jotta saatiin karkkia. Nykyään saman ikäiset 7-8v tenavat räpläävät älypuhelintaan, räkivät minne sattuu ja nakkelevat pusikkoihin tyhjiä energiajuomatölkkejä. Mummot sieltä niitä käyvät tonkimassa ja käyttävät hylsyistä saamansa rahat esim. varisten ruokkimiseen. Tai lääkkeisiin. Suomessahan ollaan järjestämässä ilmainen terveydenhuolto romanialaisille turisteille, mutta ei suomalaisille köyhille eläkeläisille. Kiitos vihreiden. Näin kannustetaan romanialaisia turisteja jatkamaan taskuvarkaus- ja vanhusryöstöperinteitään. En tule äänestämään demareita tai kokoomusta, jotka tätä politiikkaa ajavat. Vihervasemmisto on aina hallituksessa, äänestipä sitä tai ei.
Ennen meillä oli Neuvostoliitto, jota ei saanut haukkua muut kuin ehkä valtakunnanpelle Georg C. Ehrnrooth. Nykyään meillä on Sini Saarela, joka saa käydä Venäjällä ärsyttämässä presidentti/diktaattori Putinia ja tulla kansallissankarina takaisin. Itsekin tykkään Sini Saarelasta ja olen sitä mieltä, että hän ajaa oikeaa asiaa, mutta tämä lakkasi jo kauan sitten olemasta ristiretki Arktiksen puolesta. Nyt me vain hölmöinä katsomme vierestä, kun Vihreät tekevät Sini Saarelasta EU-vaaliveturiaan. Sitä ei olisi koskaan käynyt 80-luvulla. 80-luvun vihreät olivat kommareita ja Neuvostoliiton ihailijoita. Nyt nämä kommarit ja stalinistit ovat Vihreän Liiton jäseniä. Toki vihreissä on muutama hyväkin ihminen, ihan kuten kokoomuksessakin.
80-luvulla tukkakin oli paremmin. Miettikää nyt MacGyveriä! 80-luvun musiikkivideossa nutturapäisestä kirjastonhoitajasta tuli sekunnissa tulikuuma beibi, kun hän avasi tukkansa ja otti rillit pois päästä. Palaan asiaan viikon kuluttua osassa 2.
http://www.youtube.com/watch?v=oOg5VxrRTi0
Maailma muuttuu, eikä mikään pysy vakiona, paitsi tämän blogin matalat katsojaluvut. Vedonlyöntiblogiani on luettu sen vajaan 3kk olemassaolon aikana kohta 7000 kertaa, tätä elämysblogia vain vajaa 700. So be it -- en kosiskele lukijoita muuten kuin olemalla itseni: uskomattoman hyvän näköinen mies, jonka parransänki ja samettinen, mutta pehmeä ääni saavat jokaisen kaupankassan ja virastoneidin sukat pyörimään jaloissa ja pikkupöksyt kostumaan. Tai jotenkin silleen :)
Ennen me kerättiin tyhjiä pulloja, perkele, ja vietiin ne kiskalle, jotta saatiin karkkia. Nykyään saman ikäiset 7-8v tenavat räpläävät älypuhelintaan, räkivät minne sattuu ja nakkelevat pusikkoihin tyhjiä energiajuomatölkkejä. Mummot sieltä niitä käyvät tonkimassa ja käyttävät hylsyistä saamansa rahat esim. varisten ruokkimiseen. Tai lääkkeisiin. Suomessahan ollaan järjestämässä ilmainen terveydenhuolto romanialaisille turisteille, mutta ei suomalaisille köyhille eläkeläisille. Kiitos vihreiden. Näin kannustetaan romanialaisia turisteja jatkamaan taskuvarkaus- ja vanhusryöstöperinteitään. En tule äänestämään demareita tai kokoomusta, jotka tätä politiikkaa ajavat. Vihervasemmisto on aina hallituksessa, äänestipä sitä tai ei.
Ennen meillä oli Neuvostoliitto, jota ei saanut haukkua muut kuin ehkä valtakunnanpelle Georg C. Ehrnrooth. Nykyään meillä on Sini Saarela, joka saa käydä Venäjällä ärsyttämässä presidentti/diktaattori Putinia ja tulla kansallissankarina takaisin. Itsekin tykkään Sini Saarelasta ja olen sitä mieltä, että hän ajaa oikeaa asiaa, mutta tämä lakkasi jo kauan sitten olemasta ristiretki Arktiksen puolesta. Nyt me vain hölmöinä katsomme vierestä, kun Vihreät tekevät Sini Saarelasta EU-vaaliveturiaan. Sitä ei olisi koskaan käynyt 80-luvulla. 80-luvun vihreät olivat kommareita ja Neuvostoliiton ihailijoita. Nyt nämä kommarit ja stalinistit ovat Vihreän Liiton jäseniä. Toki vihreissä on muutama hyväkin ihminen, ihan kuten kokoomuksessakin.
80-luvulla tukkakin oli paremmin. Miettikää nyt MacGyveriä! 80-luvun musiikkivideossa nutturapäisestä kirjastonhoitajasta tuli sekunnissa tulikuuma beibi, kun hän avasi tukkansa ja otti rillit pois päästä. Palaan asiaan viikon kuluttua osassa 2.
http://www.youtube.com/watch?v=oOg5VxrRTi0
Kerttu Kotakorpi
Ajattelin, että hoidetaan tämä case Kerttu pois päiväjärjestyksestä nyt, niin ei sitten jää painamaan mieltä. Suomi24:n pitkävetopalstan lukijathan tietävät, että minulla ja Kertulla on ollut intohimoinen rakkaussuhde siitä lähtien, kun Kerttu ensi kerran ilmestyi tv-ruutuun Nelosen uutisten meteorologina. Suhde tosin on yksipuolinen, eikä Kerttu tiedä siitä, mutta toiveissa olisi, että vielä joskus lempemme saisi täyttymyksensä ihan konkreettisestikin. Jos menisimme loppuun asti ja päättäisimme mennä naimisiin, voisin jopa harkita Kertun sukunimen ottamista. Mikäpä kuulostaisi komeammammalta kuin Kyösti Kotakorpi!
Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Kerttu vei jalat altani sillä hetkellä, kun näin hänet ensimmäisen kerran Nelosen meteorologina. Olen aina pitänyt hyvin käyttäytyvistä ja sivistyneistä bruneteista, ja Kerttu sopi tuohon muottiin kuin nyrkki silmään. Hän näytti älykkäältä, mutta silti urheilulliselta ja aktiiviselta--tytöltä, johon voisi törmätä yliopiston kirjastossa. Minulla ei ollut hajuakaan, osasiko hän ennustaa säätä vai ei, koska aina säätiedotuksen loputtua pyyhkiessäni kuolaa suupielestäni huomasin, etten ollut kuunnellut sanaakaan hänen puheestaan, vaan pelkästään ahminut häntä silmilläni. Niihin aikoihin olin vakaasti sitä mieltä, että jos saisin valita vain yhden ihmisen mukaani autiolle saarelle, se ihminen olisi Kerttu. Kerttu sai minut ihastumaan itseensä joka ilta uudelleen ja uudelleen.
Sitten hän muutti Neloselta Yleisradioon. Aluksi olin innoissani, koska kuvittelin, että Ylellä Kerttu saisi vielä isomman roolin ja kenties hänestä tulisi esiintyjä muihinkin ohjelmiin. Kattia kanssa! Kerttu alkoi muuttua upeasta ja itsevarmasta kaunottaresta emäntämäiseksi harmaavarpuseksi ennen kuin erektioni ehti laskea edes puoleen väliin. Onhan hän toki poikkeuksellisen ihana nainen vieläkin, mutta tiessään on se Nelosen-aikojen seksikäs energisyys. Ja missä hameet? Onko Kerttu pukeutunut kertaakaan Yleisradion aikanaan hameeseen? Mistä johtuu se, että vaikka Ylen uutistenlukijat ja urheiluruudun typykät pakotetaan nykyään trendikkäästi tepastelemaan ympäri studiota ja näyttämään takapuolensa, niin Kerttu vain löntystelee farkuissa Piia Pasasen luota sääkartalle ja lukee lakonisesti litaniansa ennen kuin häipyy kotiinsa kai syöttämään kissaansa? Hame päälle, Kerttu!
Kaikesta huolimatta rakastan Kerttua vieläkin. Tuossa on muutamia still-kuvia "Kerttu ennustaa säätä" -kokoelmastani, joka lienee Suomen suurin, ellei lasketa Nelosen ja YLE:n arkistoja--satoja Kertun sääennustuksia vuosien varrelta. Kuvien laatu on huono, koska ne on otettu kameralla tv-ruudulta. En ole kovin lahjakas tietokonehommeleissa, joten en ole vielä pystynyt siirtämään tallennettuja säätiedotuksia suoraan tietokoneelle, saati tähän blogiin. Osa on VHS-kaseteilla, mikä entisestään vaikeuttaa siirtoa.
Ajattelin, että hoidetaan tämä case Kerttu pois päiväjärjestyksestä nyt, niin ei sitten jää painamaan mieltä. Suomi24:n pitkävetopalstan lukijathan tietävät, että minulla ja Kertulla on ollut intohimoinen rakkaussuhde siitä lähtien, kun Kerttu ensi kerran ilmestyi tv-ruutuun Nelosen uutisten meteorologina. Suhde tosin on yksipuolinen, eikä Kerttu tiedä siitä, mutta toiveissa olisi, että vielä joskus lempemme saisi täyttymyksensä ihan konkreettisestikin. Jos menisimme loppuun asti ja päättäisimme mennä naimisiin, voisin jopa harkita Kertun sukunimen ottamista. Mikäpä kuulostaisi komeammammalta kuin Kyösti Kotakorpi!
Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Kerttu vei jalat altani sillä hetkellä, kun näin hänet ensimmäisen kerran Nelosen meteorologina. Olen aina pitänyt hyvin käyttäytyvistä ja sivistyneistä bruneteista, ja Kerttu sopi tuohon muottiin kuin nyrkki silmään. Hän näytti älykkäältä, mutta silti urheilulliselta ja aktiiviselta--tytöltä, johon voisi törmätä yliopiston kirjastossa. Minulla ei ollut hajuakaan, osasiko hän ennustaa säätä vai ei, koska aina säätiedotuksen loputtua pyyhkiessäni kuolaa suupielestäni huomasin, etten ollut kuunnellut sanaakaan hänen puheestaan, vaan pelkästään ahminut häntä silmilläni. Niihin aikoihin olin vakaasti sitä mieltä, että jos saisin valita vain yhden ihmisen mukaani autiolle saarelle, se ihminen olisi Kerttu. Kerttu sai minut ihastumaan itseensä joka ilta uudelleen ja uudelleen.
Sitten hän muutti Neloselta Yleisradioon. Aluksi olin innoissani, koska kuvittelin, että Ylellä Kerttu saisi vielä isomman roolin ja kenties hänestä tulisi esiintyjä muihinkin ohjelmiin. Kattia kanssa! Kerttu alkoi muuttua upeasta ja itsevarmasta kaunottaresta emäntämäiseksi harmaavarpuseksi ennen kuin erektioni ehti laskea edes puoleen väliin. Onhan hän toki poikkeuksellisen ihana nainen vieläkin, mutta tiessään on se Nelosen-aikojen seksikäs energisyys. Ja missä hameet? Onko Kerttu pukeutunut kertaakaan Yleisradion aikanaan hameeseen? Mistä johtuu se, että vaikka Ylen uutistenlukijat ja urheiluruudun typykät pakotetaan nykyään trendikkäästi tepastelemaan ympäri studiota ja näyttämään takapuolensa, niin Kerttu vain löntystelee farkuissa Piia Pasasen luota sääkartalle ja lukee lakonisesti litaniansa ennen kuin häipyy kotiinsa kai syöttämään kissaansa? Hame päälle, Kerttu!
Kaikesta huolimatta rakastan Kerttua vieläkin. Tuossa on muutamia still-kuvia "Kerttu ennustaa säätä" -kokoelmastani, joka lienee Suomen suurin, ellei lasketa Nelosen ja YLE:n arkistoja--satoja Kertun sääennustuksia vuosien varrelta. Kuvien laatu on huono, koska ne on otettu kameralla tv-ruudulta. En ole kovin lahjakas tietokonehommeleissa, joten en ole vielä pystynyt siirtämään tallennettuja säätiedotuksia suoraan tietokoneelle, saati tähän blogiin. Osa on VHS-kaseteilla, mikä entisestään vaikeuttaa siirtoa.
Voiko noihin kurveihin olla ihastumatta?
Kerttu oli Nelosen aikoinaan niin upeassa kunnossa, että näytti tyrmäävältä ihan missä tahansa koltussa.
Seksikkäimmillään hän oli tuossa hopeanharmaassa hameessa.
Ja tässäkin aivan henkeäsalpaavan kaunis.
Kunnioitan ja palvon Kerttua mielettömän paljon, enkä halua koskaan pilkata häntä, mutta en voi sille mitään, että mieleeni tulee tästä kuvasta, että Kertulla on "lasti" suussaan.
Ehkä kaunein asu ikinä!
Tykkään poninhännästä kenellä tahansa naisella, mutta Kertulla sekin näyttää vielä sata kertaa seksimmäältä.
Kerttu on juuri nähnyt pitkähkön sukupuolielimeni. (ja sitten mä heräsin ja menin laittamaan Moccamasterin päälle...)
Tutuimmat varislinnut -- varis, naakka ja harakka
Kävin äsken kävellen kaupassa ostamassa soppa-aineksia ja ruokajuomaa. Ihmisiä pyöräili huomaamattomasti kello kymmenen hämärässä molempiin suuntiin, mutta kun eräs vanhempi nainen painoi takaa ohitseni, tiesin, että kohta sieltä tulee myös varisparvi--ja niinhän niitä variksia tulikin 20-30. Tuolla pyöräilevällä naisella on tapana pysähtyä tienristeyksiin ja nakata pari kourallista ranskanleipää variksille, ja jatkaa matkaansa. Hän ei erotu pukeutumisellaan muista, eikä kutsu variksia tai päästele muitakaan ääniä, mutta silti varikset tunnistavat hänet jo kaukaa ja alkavat seurata häntä. Ketään muuta ne eivät seuraa samalla lailla. On kiehtovan ja vähän aavemaisenkin näköistä, kun koko kadun levyinen suurten mustien lintujen parvi liitelee pyöräilijän perässä leivänpalojen toivossa.
Koiran loistava kyky lukea ihmistä on tietysti yleisessä tiedossa, mutta itse olen sitä mieltä, että älykkäimmät linnut ovat lähes yhtä hyviä ihmistuntijoita. Niiden kyvyt vain jäävät useimmilta pimentoon, koska ne eivät osaa haukkua tai heiluttaa häntäänsä. Olen aina tykännyt variksista ja pitänyt niitä erittäin älykkäinä, vaikka välillä ne osaavat olla aika ärsyttäviäkin. Jokin niiden rauhallisessa ja tarkkailevassa käytöksessä viehättää. Naakat ovat saman tyyppisiä oppivaisia ja muita tarkkailevia lintuja, mutta niitä alkaa olla jo niin paljon Lahdessakin, että vähempikin riittäisi. Harakat taasen ovat niin arvaamattomia sinkoilijoita, ettei niiden tarkkailu rauhoita samalla lailla kuin varisten tarkkailu.
Kun olin pieni, meillä oli yhden talven hoidossa orvoksi jäänyt variksenpoikanen. Se eleli muistaakseni saunassa talven ja kevään tullen sitä hoitanut mummoni alkoi totutella sitä ulkoilmaan. En muista enää kovin tarkkaan, kuinka kauan koulutus kesti, mutta lopulta tämä varis häipyi lähimetsään, jonne ilmeisesti jäi asustelemaan. Se kävi vuosikausien ajan syömässä pihanperällä, jonne mummo sille joka päivä vei kalanperkuujätteet ja perunankuoret. Sapuska oli aina kadonnut seuraavana aamuna, joten joku lintu ne söi. Mummo jatkoi ruokkimistaan ainakin vuosikymmenen ajan väittäen, että se sama varis kävi ruokailemassa pihanperällä joka ilta, mutta itse luulen, että varis saattoi vaihtua pariin kertaan vuosien varrella. Eipä variksen henkilöllisyydellä nyt niin suurta väliä ollut, koska kaikki varikset tuottivat mummolleni iloa. Paitsi se yksi, joka oli jostain hankkinut narunpätkän jalkaansa ja jäi siitä roikkumaan männynlatvaan muutaman kymmenen metrin korkeuteen. Mummo soitti paikalle poliisin, joka kävi haulikolla lopettamassa tämän variksen kärsimykset. Sinä iltana mummo oli vaisu ja vain pelasi pasianssiansa puhumatta mitään. Poliisimies kuitenkin sai huomaavaisesta käytöksestään täydet pisteet.
Omaa mummoani ei enää ole, mutta vielä sentään on näitä vanhempia ihmisiä, jotka saavat iloa harmauteensa siitä, että ruokkivat variksia. Sekin on joillekin liikaa. Netissä ja lehden tekstiviestipalstalla raivotaan näille ruokkijamummoille, koska heidän nakkelemansa leivänpalat muka päätyvät rottien suihin. En ole ikinä nähnyt yhtäkään rottaa Lahden kaupungin alueella. Helsingissä niitä kyllä olen nähnyt--lähinnä etnisten ravintoloiden nurkilla. Luulen, että nämä raivoajat vain purkavat pahaa oloaan puolustuskyvyttömiin vanhuksiin, koska eivät uskalla vastustaa vittuilevaa pomoaan tai puolisoaan, tai kuka nyt sen pahan olon sitten aiheuttaakin. Yllättävää kyllä, sorsien ruokinta ei raivostuta ihmisiä ollenkaan. Itse tosin en tykkää siitä, että Pikku-Veskun sorsille käydään kesähelteillä heittelemässä leivänpaloja, mutta talvipakkasten aikoihin ne on jätetty oman onnensa nojaan. Olen sitä mieltä, että variksista on enemmän hyötyä kuin sorsista, vaikka molempia on mukava seurailla. Varikset ovat ensimmäisinä paikalla, kun tielle ilmestyy oravapizza ja varikset myös syövät ne hampurilaiset, jotka juhlakansa nakkaa kadulle kännipäissään. Laattakin maistuu niille. Rupeaa joka kerta hymyilyttämään, kun muistelen muutaman talven takaisia paukkupakkasia. Joku oli oksentanut Vesijärvenkadun ja Aleksin risteyksessä sijainneen pubin oven eteen, ja seuraavana päivänä tämä laatta oli umpijäässä. Mutta sehän ei nälkäistä varista haitannut, vaan se odotteli katulampun päällä oikeaa hetkeä, ja kun ohikulkijoita ei ollut, se syöksyi laatan kimppuun ja saikin siitä irti aina muutaman porkkananpalasen ennen kuin tuli uusi ohikulkija ja piti mennä taas katulampun päälle odottelemaan uutta ruokailuhetkeä. Harmittaa, ettei minulla ollut kameraa mukana, jolla olisin voinut ikuistaa tuon hauskan episodin.
Uudenkaledonianvaris käyttää työkaluja saadakseen syötävää. Näyttäkää minulle yksikin koira, joka pystyy samaan! :D
http://www.youtube.com/watch?v=4qNpbp1zVDc
Kävin äsken kävellen kaupassa ostamassa soppa-aineksia ja ruokajuomaa. Ihmisiä pyöräili huomaamattomasti kello kymmenen hämärässä molempiin suuntiin, mutta kun eräs vanhempi nainen painoi takaa ohitseni, tiesin, että kohta sieltä tulee myös varisparvi--ja niinhän niitä variksia tulikin 20-30. Tuolla pyöräilevällä naisella on tapana pysähtyä tienristeyksiin ja nakata pari kourallista ranskanleipää variksille, ja jatkaa matkaansa. Hän ei erotu pukeutumisellaan muista, eikä kutsu variksia tai päästele muitakaan ääniä, mutta silti varikset tunnistavat hänet jo kaukaa ja alkavat seurata häntä. Ketään muuta ne eivät seuraa samalla lailla. On kiehtovan ja vähän aavemaisenkin näköistä, kun koko kadun levyinen suurten mustien lintujen parvi liitelee pyöräilijän perässä leivänpalojen toivossa.
Koiran loistava kyky lukea ihmistä on tietysti yleisessä tiedossa, mutta itse olen sitä mieltä, että älykkäimmät linnut ovat lähes yhtä hyviä ihmistuntijoita. Niiden kyvyt vain jäävät useimmilta pimentoon, koska ne eivät osaa haukkua tai heiluttaa häntäänsä. Olen aina tykännyt variksista ja pitänyt niitä erittäin älykkäinä, vaikka välillä ne osaavat olla aika ärsyttäviäkin. Jokin niiden rauhallisessa ja tarkkailevassa käytöksessä viehättää. Naakat ovat saman tyyppisiä oppivaisia ja muita tarkkailevia lintuja, mutta niitä alkaa olla jo niin paljon Lahdessakin, että vähempikin riittäisi. Harakat taasen ovat niin arvaamattomia sinkoilijoita, ettei niiden tarkkailu rauhoita samalla lailla kuin varisten tarkkailu.
Kun olin pieni, meillä oli yhden talven hoidossa orvoksi jäänyt variksenpoikanen. Se eleli muistaakseni saunassa talven ja kevään tullen sitä hoitanut mummoni alkoi totutella sitä ulkoilmaan. En muista enää kovin tarkkaan, kuinka kauan koulutus kesti, mutta lopulta tämä varis häipyi lähimetsään, jonne ilmeisesti jäi asustelemaan. Se kävi vuosikausien ajan syömässä pihanperällä, jonne mummo sille joka päivä vei kalanperkuujätteet ja perunankuoret. Sapuska oli aina kadonnut seuraavana aamuna, joten joku lintu ne söi. Mummo jatkoi ruokkimistaan ainakin vuosikymmenen ajan väittäen, että se sama varis kävi ruokailemassa pihanperällä joka ilta, mutta itse luulen, että varis saattoi vaihtua pariin kertaan vuosien varrella. Eipä variksen henkilöllisyydellä nyt niin suurta väliä ollut, koska kaikki varikset tuottivat mummolleni iloa. Paitsi se yksi, joka oli jostain hankkinut narunpätkän jalkaansa ja jäi siitä roikkumaan männynlatvaan muutaman kymmenen metrin korkeuteen. Mummo soitti paikalle poliisin, joka kävi haulikolla lopettamassa tämän variksen kärsimykset. Sinä iltana mummo oli vaisu ja vain pelasi pasianssiansa puhumatta mitään. Poliisimies kuitenkin sai huomaavaisesta käytöksestään täydet pisteet.
Omaa mummoani ei enää ole, mutta vielä sentään on näitä vanhempia ihmisiä, jotka saavat iloa harmauteensa siitä, että ruokkivat variksia. Sekin on joillekin liikaa. Netissä ja lehden tekstiviestipalstalla raivotaan näille ruokkijamummoille, koska heidän nakkelemansa leivänpalat muka päätyvät rottien suihin. En ole ikinä nähnyt yhtäkään rottaa Lahden kaupungin alueella. Helsingissä niitä kyllä olen nähnyt--lähinnä etnisten ravintoloiden nurkilla. Luulen, että nämä raivoajat vain purkavat pahaa oloaan puolustuskyvyttömiin vanhuksiin, koska eivät uskalla vastustaa vittuilevaa pomoaan tai puolisoaan, tai kuka nyt sen pahan olon sitten aiheuttaakin. Yllättävää kyllä, sorsien ruokinta ei raivostuta ihmisiä ollenkaan. Itse tosin en tykkää siitä, että Pikku-Veskun sorsille käydään kesähelteillä heittelemässä leivänpaloja, mutta talvipakkasten aikoihin ne on jätetty oman onnensa nojaan. Olen sitä mieltä, että variksista on enemmän hyötyä kuin sorsista, vaikka molempia on mukava seurailla. Varikset ovat ensimmäisinä paikalla, kun tielle ilmestyy oravapizza ja varikset myös syövät ne hampurilaiset, jotka juhlakansa nakkaa kadulle kännipäissään. Laattakin maistuu niille. Rupeaa joka kerta hymyilyttämään, kun muistelen muutaman talven takaisia paukkupakkasia. Joku oli oksentanut Vesijärvenkadun ja Aleksin risteyksessä sijainneen pubin oven eteen, ja seuraavana päivänä tämä laatta oli umpijäässä. Mutta sehän ei nälkäistä varista haitannut, vaan se odotteli katulampun päällä oikeaa hetkeä, ja kun ohikulkijoita ei ollut, se syöksyi laatan kimppuun ja saikin siitä irti aina muutaman porkkananpalasen ennen kuin tuli uusi ohikulkija ja piti mennä taas katulampun päälle odottelemaan uutta ruokailuhetkeä. Harmittaa, ettei minulla ollut kameraa mukana, jolla olisin voinut ikuistaa tuon hauskan episodin.
Uudenkaledonianvaris käyttää työkaluja saadakseen syötävää. Näyttäkää minulle yksikin koira, joka pystyy samaan! :D
http://www.youtube.com/watch?v=4qNpbp1zVDc
tiistai 24. joulukuuta 2013
Venäjää aloittelijoille
Ajattelin tutustua venäjän alkeisiin. Eihän vieraista kielistä ole ollut täällä Lahdessa juuri hyötyä, varsinkaan pakkoruotsista, mutta venäläisiä täällä sentään näkee ja kuulee silloin tällöin. Uusien asioiden oppiminen on ainakin itselleni ollut sitä helpompaa, mitä innostavampi opettaja on ollut. Minulla on vuosien varrella ollut opettajia laidasta laitaan--kuten kaikilla muillakin--on ollut loistavia kykyjä ja sitten niitä, joiden ei olisi pitänyt alunperinkään hakeutua opettamaan. Kaksi opettajaa erottuu positiivisella tavallaan muista: vaihto-oppilasvuoden fysiikan opettaja, Mr. Hart, harmaatukkainen, vähän Paluu Tulevaisuuteen -leffojen Doc Brownia muistuttava mies, jolla oli harvinainen taito tehdä fysiikasta kiinnostavaa myös niille oppilaille, joita fysiikka ei entuudestaan kiinnostanut. Toinen erityislaatuinen opettajani oli eräs lahtelaisen lukion naispuolinen matematiikan opettaja, joka oli niin äärettömän tyylikäs ja elegantti, että sai minutkin nostamaan pitkän matematiikan numeromi seiskasta kymppiin vain koska halusin epätoivoisesti miellyttää häntä. Olemukseltaan hän muistutti hieman television Ranskan-kirjeenvaihtajaa, Helena Petäistöä, jolla myös käytöstavat ja pukeutuminen ovat moitteettomat.
Opettaja voi olla liiankin hyvän näköinen. Toisen vuoden ranskanopettajani lukiossa oli niin järkyttävän kaunis ja seksikäs, että yleensä tunneilla vain tuijotin hänen väriseviä töröhuuliaan lasittunein silmin, enkä yhtään rekisteröinyt, mitä hän sanoi. Korvissa alkoi suhista ja päässä pyöriä, jos hänen kävellessään ohitseni onnistuin erottamaan hänen pikkuhousujensa saumat hameen läpi. Ei ollut ihme, että yleensä tyttöjä kiinnostanut ranska houkutti tuolloin myös poikia. Olimme luultavasti kaikki rakastuneet siihen ihanaan polkkatukkaiseen opettajaan, joka oli kuin suoraan jostain ranskalaisesta elokuvasta--huulet kuin Sophie Marceaulla ja silmät kuin Clémence Poésylla. Yksipuolinen rakkaussuhteeni tähän opettajaan sai kuitenkin nopean ja väkivaltaisen lopun eräänä päivänä koulun ruokalassa. Olin näet löytänyt muiden keitettyjen kumiperunoiden joukosta potaatin, joka muistutti erehdyttävästi miehen sukupuolielintä. Esittelin tätä kikkeliperunaa erittäin äänekkäästi koko pöytäseurueelle, enkä huomannut, että valvojana ollut ranskanopettaja oli tullut aivan taakseni. Kun käännyin, hän näytti ihan lapsensa mekastamiseen kyllästyneeltä äidiltä. Ennen kuin hän lähti kävelemään pois, hän kehotti minua aikuistumaan. Häpesin niin paljon, että olisin voinut vajota maan alle. Tuon episodin jälkeen tiesin, ettei minun enää kannattanut unelmoida kiihkeästä lemmensuhteesta tähän ranskaa opettavaan jumalattareen.
Takaisin venäjään. Tuo videon tyttö ei ole yhtä kaunis kuin se muinainen ranskanopettajani, mikä varmaan ei ole ollenkaan huono asia. Eihän tässä maailmassa kukaan oppisi mitään, jos kaikki naisopettajat olisivat kuvankauniita ja kaikki miesopettajat adonisvartaloisia könsikkäitä. Mutta kyllähän tuotakin typykkää ihan mielellään katselee, jos ei muuta tekemistä ole.
http://www.youtube.com/watch?v=OULQrAGuvzU
Ajattelin tutustua venäjän alkeisiin. Eihän vieraista kielistä ole ollut täällä Lahdessa juuri hyötyä, varsinkaan pakkoruotsista, mutta venäläisiä täällä sentään näkee ja kuulee silloin tällöin. Uusien asioiden oppiminen on ainakin itselleni ollut sitä helpompaa, mitä innostavampi opettaja on ollut. Minulla on vuosien varrella ollut opettajia laidasta laitaan--kuten kaikilla muillakin--on ollut loistavia kykyjä ja sitten niitä, joiden ei olisi pitänyt alunperinkään hakeutua opettamaan. Kaksi opettajaa erottuu positiivisella tavallaan muista: vaihto-oppilasvuoden fysiikan opettaja, Mr. Hart, harmaatukkainen, vähän Paluu Tulevaisuuteen -leffojen Doc Brownia muistuttava mies, jolla oli harvinainen taito tehdä fysiikasta kiinnostavaa myös niille oppilaille, joita fysiikka ei entuudestaan kiinnostanut. Toinen erityislaatuinen opettajani oli eräs lahtelaisen lukion naispuolinen matematiikan opettaja, joka oli niin äärettömän tyylikäs ja elegantti, että sai minutkin nostamaan pitkän matematiikan numeromi seiskasta kymppiin vain koska halusin epätoivoisesti miellyttää häntä. Olemukseltaan hän muistutti hieman television Ranskan-kirjeenvaihtajaa, Helena Petäistöä, jolla myös käytöstavat ja pukeutuminen ovat moitteettomat.
Opettaja voi olla liiankin hyvän näköinen. Toisen vuoden ranskanopettajani lukiossa oli niin järkyttävän kaunis ja seksikäs, että yleensä tunneilla vain tuijotin hänen väriseviä töröhuuliaan lasittunein silmin, enkä yhtään rekisteröinyt, mitä hän sanoi. Korvissa alkoi suhista ja päässä pyöriä, jos hänen kävellessään ohitseni onnistuin erottamaan hänen pikkuhousujensa saumat hameen läpi. Ei ollut ihme, että yleensä tyttöjä kiinnostanut ranska houkutti tuolloin myös poikia. Olimme luultavasti kaikki rakastuneet siihen ihanaan polkkatukkaiseen opettajaan, joka oli kuin suoraan jostain ranskalaisesta elokuvasta--huulet kuin Sophie Marceaulla ja silmät kuin Clémence Poésylla. Yksipuolinen rakkaussuhteeni tähän opettajaan sai kuitenkin nopean ja väkivaltaisen lopun eräänä päivänä koulun ruokalassa. Olin näet löytänyt muiden keitettyjen kumiperunoiden joukosta potaatin, joka muistutti erehdyttävästi miehen sukupuolielintä. Esittelin tätä kikkeliperunaa erittäin äänekkäästi koko pöytäseurueelle, enkä huomannut, että valvojana ollut ranskanopettaja oli tullut aivan taakseni. Kun käännyin, hän näytti ihan lapsensa mekastamiseen kyllästyneeltä äidiltä. Ennen kuin hän lähti kävelemään pois, hän kehotti minua aikuistumaan. Häpesin niin paljon, että olisin voinut vajota maan alle. Tuon episodin jälkeen tiesin, ettei minun enää kannattanut unelmoida kiihkeästä lemmensuhteesta tähän ranskaa opettavaan jumalattareen.
Takaisin venäjään. Tuo videon tyttö ei ole yhtä kaunis kuin se muinainen ranskanopettajani, mikä varmaan ei ole ollenkaan huono asia. Eihän tässä maailmassa kukaan oppisi mitään, jos kaikki naisopettajat olisivat kuvankauniita ja kaikki miesopettajat adonisvartaloisia könsikkäitä. Mutta kyllähän tuotakin typykkää ihan mielellään katselee, jos ei muuta tekemistä ole.
http://www.youtube.com/watch?v=OULQrAGuvzU
lauantai 21. joulukuuta 2013
Väistämissääntö
Törmäsin tuohon romaneiden maailmasta tuttuun sääntöön viime talvena. Tai siis en törmännyt--koska väistin. Olin kävelylenkillä Möysässä ankarissa lahtelaisissa talviolosuhteissa: tuuli, jalkakäytäviä ei ollut aurattu moneen päivään, vaan ne olivat parinkymmenen sentin pakkaslumikerroksen peitossa--ja keskellä oli kapea ihmisten tallaama polku. Lahdessahan aurataan jalkakäytävät vain keskustassa ja siellä, missä äänestetään eniten kokoomusta, demareita ja vihreitä. Duunareiden ja työttömien Tonttila ja sen vieressä sijaitsevat Metsäpelto, Kiveriö ja Möysä aurataan, kun jaksetaan, viimeistään kun kevätaurinko on jo sulattamassa viimeisiä lumia.
No, eniwei, tuona lumisena ja viimaisena talvipäivänä survoin itseäni hangen läpi Tonttilan suunnasta kohti Möysän legendaarista liikenneympyrää. Jalkoja särki ja muukin roskakala; nenästä oli tullut ajatusten ja rään Tonava. Sain taivaltaa Joutjärven kirkolta asti näkemättä muita jalankulkijoita, kunnes vihdoin paloaseman kohdalla huomasin öbaut viisikymppisen isohameisen romanirouvan tulevan vastaan sitä samaa parin kymmenen sentin levyistä polkua keskellä pakkaslunta. Kumpi väistäisi? Nainen oli yksin, kuten minäkin. Jos vastaan olisi tullut tavallinen valkoinen nainen, olisin ilman muuta päättänyt väistää jo hyvissä ajoin--no, kun miesten nyt vain kuuluu väistää naisia, ihan kuten miehen kuuluu avata ovi naiselle. Isohameinen läheni. Päässäni jyskytti. Viimein viitisen metriä ennen törmäyskohtaa astuin sivuun hankeen antaakseni tälle romanirouvalle ja hänen hameelleen tietä. Muistan vieläkin hämen ilmeensä ohituksen hetkellä: aavistuksenomainen hymy, jopa hieman epäuskoinen--olinko ensimmäinen mies, joka häntä väisti? Minulla ei ole mitään systemaattista romaneita vastaan--en ole mielestäni rasisti, päivän muotisana--mutta tunnustan suhtautuvani epäluuloisesti romaneihin, varsinkin usean hengen "seurueihin". Ennenvanhaan tuota käytöstä kutsuttiin terveeksi varovaisuudeksi--nykyään rasismiksi.
Tykkään joustavasta liikenteestä, jossa kaikki liikkuvat sujuvasti ja rauhallisesti virran mukana--Go With the Flow, Man!--ja väistän mielelläni vaikka lapsia, jos heillä on se Tami Tammisen lanseeraama momentum puolellaan. En halua pysäyttää kenenkään sujuvaa liikettä. Jos näen, että rekka on talvella tulossa mäkeä ylös kohti suojatietä, jonka yli aioin, en hyökkää sen eteen, vaan jään monen metrin päähän suojatien reunasta, jotta rekkakuski tajuaa, etten tule alle--ja ajaa rauhassa mäen päälle. Minun egoni ei vaadi, että minun pitää aina saada käyttää etuajo-oikeuttani. Voin väistää, eikä siitä jää ikuista traumaa sieluuni. Toki jatkuva väistäminen pistää suomeksi sanottuna vituttamaan. En ole naimisissa, mutta voisin kuvitella, että aika moni mies joutuu väistämään koko avioliittonsa ajan--naisista puhumattakaan. Missä vaiheessa kohteliaisuus muuttuu vittuiluksi?
Romaneista ja väistämisestä vielä sen verran, ettei minulle jäänyt pysyviä haavoja siitä talvisesta kohtaamisestani sen romanileidin kanssa. Minä tein kuten kuten mummoni oli opettanut, eli kunnioitin naista, ja hän teki kuten pitikin, eli käveli eteen päin lumisella polulla. Olen tykännyt kovasti, jos joku vanhempi romani "tulee juttusille", kuten edesmennyt mummoni sanoi. Tykkään jutella ihmisten kanssa, olkoon sitten romaneita tai meitä kantapeikkoja. Ainoa ihmisryhmä, mihin aina suhtaudun hyvin epäluuloisesti ja mitä pyrin välttämään, on parikymppiset humalaiset miehet. Rotuun ja etniseen taustaan katsomatta lähes aina väkivallan tekijä on parikymppinen kännissä oleva mies. Hoitakaahan se homma kuntoon, hallituksen ministerit, ja miettikää vasta sitten rasismia ja muita olemattomia ongelmia. Röyh ja burp, sori, nyt meikäläinen lähtee saunaa sukupuolielinten pesuun.
Törmäsin tuohon romaneiden maailmasta tuttuun sääntöön viime talvena. Tai siis en törmännyt--koska väistin. Olin kävelylenkillä Möysässä ankarissa lahtelaisissa talviolosuhteissa: tuuli, jalkakäytäviä ei ollut aurattu moneen päivään, vaan ne olivat parinkymmenen sentin pakkaslumikerroksen peitossa--ja keskellä oli kapea ihmisten tallaama polku. Lahdessahan aurataan jalkakäytävät vain keskustassa ja siellä, missä äänestetään eniten kokoomusta, demareita ja vihreitä. Duunareiden ja työttömien Tonttila ja sen vieressä sijaitsevat Metsäpelto, Kiveriö ja Möysä aurataan, kun jaksetaan, viimeistään kun kevätaurinko on jo sulattamassa viimeisiä lumia.
No, eniwei, tuona lumisena ja viimaisena talvipäivänä survoin itseäni hangen läpi Tonttilan suunnasta kohti Möysän legendaarista liikenneympyrää. Jalkoja särki ja muukin roskakala; nenästä oli tullut ajatusten ja rään Tonava. Sain taivaltaa Joutjärven kirkolta asti näkemättä muita jalankulkijoita, kunnes vihdoin paloaseman kohdalla huomasin öbaut viisikymppisen isohameisen romanirouvan tulevan vastaan sitä samaa parin kymmenen sentin levyistä polkua keskellä pakkaslunta. Kumpi väistäisi? Nainen oli yksin, kuten minäkin. Jos vastaan olisi tullut tavallinen valkoinen nainen, olisin ilman muuta päättänyt väistää jo hyvissä ajoin--no, kun miesten nyt vain kuuluu väistää naisia, ihan kuten miehen kuuluu avata ovi naiselle. Isohameinen läheni. Päässäni jyskytti. Viimein viitisen metriä ennen törmäyskohtaa astuin sivuun hankeen antaakseni tälle romanirouvalle ja hänen hameelleen tietä. Muistan vieläkin hämen ilmeensä ohituksen hetkellä: aavistuksenomainen hymy, jopa hieman epäuskoinen--olinko ensimmäinen mies, joka häntä väisti? Minulla ei ole mitään systemaattista romaneita vastaan--en ole mielestäni rasisti, päivän muotisana--mutta tunnustan suhtautuvani epäluuloisesti romaneihin, varsinkin usean hengen "seurueihin". Ennenvanhaan tuota käytöstä kutsuttiin terveeksi varovaisuudeksi--nykyään rasismiksi.
Tykkään joustavasta liikenteestä, jossa kaikki liikkuvat sujuvasti ja rauhallisesti virran mukana--Go With the Flow, Man!--ja väistän mielelläni vaikka lapsia, jos heillä on se Tami Tammisen lanseeraama momentum puolellaan. En halua pysäyttää kenenkään sujuvaa liikettä. Jos näen, että rekka on talvella tulossa mäkeä ylös kohti suojatietä, jonka yli aioin, en hyökkää sen eteen, vaan jään monen metrin päähän suojatien reunasta, jotta rekkakuski tajuaa, etten tule alle--ja ajaa rauhassa mäen päälle. Minun egoni ei vaadi, että minun pitää aina saada käyttää etuajo-oikeuttani. Voin väistää, eikä siitä jää ikuista traumaa sieluuni. Toki jatkuva väistäminen pistää suomeksi sanottuna vituttamaan. En ole naimisissa, mutta voisin kuvitella, että aika moni mies joutuu väistämään koko avioliittonsa ajan--naisista puhumattakaan. Missä vaiheessa kohteliaisuus muuttuu vittuiluksi?
Romaneista ja väistämisestä vielä sen verran, ettei minulle jäänyt pysyviä haavoja siitä talvisesta kohtaamisestani sen romanileidin kanssa. Minä tein kuten kuten mummoni oli opettanut, eli kunnioitin naista, ja hän teki kuten pitikin, eli käveli eteen päin lumisella polulla. Olen tykännyt kovasti, jos joku vanhempi romani "tulee juttusille", kuten edesmennyt mummoni sanoi. Tykkään jutella ihmisten kanssa, olkoon sitten romaneita tai meitä kantapeikkoja. Ainoa ihmisryhmä, mihin aina suhtaudun hyvin epäluuloisesti ja mitä pyrin välttämään, on parikymppiset humalaiset miehet. Rotuun ja etniseen taustaan katsomatta lähes aina väkivallan tekijä on parikymppinen kännissä oleva mies. Hoitakaahan se homma kuntoon, hallituksen ministerit, ja miettikää vasta sitten rasismia ja muita olemattomia ongelmia. Röyh ja burp, sori, nyt meikäläinen lähtee saunaa sukupuolielinten pesuun.
Sankaruus
Rupesin miettimään sankaruuden käsitettä luettuani tämän viikon uutisointia Mikael Sundbergistä, kirkkonummelalaisesta teinipojasta, joka pelasti parakin taakse pakkaseen hylätyn pikkuvauvan hengen. Niille, jotka eivät tapausta tiedä, kerrottakoon, että lievästi pahoinpidelty parivuotias lapsi oli hylätty pelkissä vaipoissa ulos, ja olisi varmasti kuollut kylmyyteen pian, ellei ohikulkenut Sundberg olisi käynyt katsomassa, miksi jostain pimeydestä kuului lapsen itkua. Sankari oli syntynyt, vaikkei hän tehnyt muuta kuin pysähtyi katsomaan, oliko joku vialla, ja soitti apua.
Toinen sankari--kuten minä nimityksen tässä juuri tällä hetkellä kokemassani pienessä nousukännissä ymmärrän--on lentokapteeni Chesley "Sully" Sullenberger, joka teki lentokoneellaan hallitusti pakkolaskun Hudson Riveriin koneen osuttua lintuparveen JFK:ltä nousun jälkeen ja menetettyä moottorinsa. Hänkään ei mennyt paniikkiin eikä työntänyt päätään pensaaseen, vaan vain teki perämiehensä kanssa työnsä, johon hän oli saanut koulutuksen. Minä olen aina tykännyt termistä "arjen sankari", jollaisia sekä Sullenberger että Sundberg ovat.
Formulakisan voittaminen tai maalin tekeminen tärkeässä jääkiekkopelissä ei mielestäni ole sankaruutta. Miten se voisikaan olla? Sankaruus on jotain sellaista, että ei pakene paikalta, ei katso muualle, eikä vain seiso vieressä, kun kamalia asioita on tapahtumassa. Sankaruus on itsensä uhraamista tai oikeaksi kokemansa asian tekemistä, vaikka tietäisi saavansa siitä osakseen pilkkaa tai paskaa niskaan. Lätkänpelaaja ei uhraa itseään, vaan pelaa lätkää rahan ja glorian takia. Mitä paremmin hän pelaa, sitä enemmän omat kannattajat tykkäävät hänestä ja sitä enemmän hän saa palkkaa ja sitä paremman näköisiä tyttöystäviä. Lätkää pelatessa ei voi menettää juuri mitään--jos pelaat huonosti, saat vähemmän palkkaa tai joudut työttömäksi. Niin moni muukin joutuu tekemään, eikä heitä kutsuta sankareiksi.
En tiedä, mitä Wikipedia sanoo sankaruudesta, enkä aio tätä jaaritustani varten sitä käydä etsimäänkään. Tiedän etsimättäkin, ettei Suomessa arvosteta oikeita sankareita kuten muualla. Media tekee meillä sankareita ja muita esikuvia vain tuhotakseen heidät. Missien ihanuutta hehkutetaan joka vuosi pää märkänä, mutta viikko missikisojen jälkeen alkaa tuttu loanheitto: missi olikin koulukiusaaja tai entinen strippari! Ooohh! Hyi!! On päivänselvää, että media tietää missin menneisyyden jo ennen kisoja, mutta ei kerro siitä, koska haluaa säästää kaiken kisojen jälkeiseen lokavyöryyn. Pelkään pahoin, että kirkkonummelalaispoika Mikael Sundbergille käy samoin. Hän on hyvän näköinen poika, sankari, kaikkien tykkäämä--joten hänestä ei voi keksiä enää mitään muuta kuin pahaa. Veikkaan, että ensimmäinen Sundbergin koulukiusaamisskandaalijuttu tulee ulos viikon sisällä. Sullenberger sentään on koskematon, koska jenkit kunnioittavat sankareitaan toisin kuin me, jotka nostamme sankareiksi ihmisiä vain päästäksemme alentamaan heidät.
Röyh.
Rupesin miettimään sankaruuden käsitettä luettuani tämän viikon uutisointia Mikael Sundbergistä, kirkkonummelalaisesta teinipojasta, joka pelasti parakin taakse pakkaseen hylätyn pikkuvauvan hengen. Niille, jotka eivät tapausta tiedä, kerrottakoon, että lievästi pahoinpidelty parivuotias lapsi oli hylätty pelkissä vaipoissa ulos, ja olisi varmasti kuollut kylmyyteen pian, ellei ohikulkenut Sundberg olisi käynyt katsomassa, miksi jostain pimeydestä kuului lapsen itkua. Sankari oli syntynyt, vaikkei hän tehnyt muuta kuin pysähtyi katsomaan, oliko joku vialla, ja soitti apua.
Toinen sankari--kuten minä nimityksen tässä juuri tällä hetkellä kokemassani pienessä nousukännissä ymmärrän--on lentokapteeni Chesley "Sully" Sullenberger, joka teki lentokoneellaan hallitusti pakkolaskun Hudson Riveriin koneen osuttua lintuparveen JFK:ltä nousun jälkeen ja menetettyä moottorinsa. Hänkään ei mennyt paniikkiin eikä työntänyt päätään pensaaseen, vaan vain teki perämiehensä kanssa työnsä, johon hän oli saanut koulutuksen. Minä olen aina tykännyt termistä "arjen sankari", jollaisia sekä Sullenberger että Sundberg ovat.
Formulakisan voittaminen tai maalin tekeminen tärkeässä jääkiekkopelissä ei mielestäni ole sankaruutta. Miten se voisikaan olla? Sankaruus on jotain sellaista, että ei pakene paikalta, ei katso muualle, eikä vain seiso vieressä, kun kamalia asioita on tapahtumassa. Sankaruus on itsensä uhraamista tai oikeaksi kokemansa asian tekemistä, vaikka tietäisi saavansa siitä osakseen pilkkaa tai paskaa niskaan. Lätkänpelaaja ei uhraa itseään, vaan pelaa lätkää rahan ja glorian takia. Mitä paremmin hän pelaa, sitä enemmän omat kannattajat tykkäävät hänestä ja sitä enemmän hän saa palkkaa ja sitä paremman näköisiä tyttöystäviä. Lätkää pelatessa ei voi menettää juuri mitään--jos pelaat huonosti, saat vähemmän palkkaa tai joudut työttömäksi. Niin moni muukin joutuu tekemään, eikä heitä kutsuta sankareiksi.
En tiedä, mitä Wikipedia sanoo sankaruudesta, enkä aio tätä jaaritustani varten sitä käydä etsimäänkään. Tiedän etsimättäkin, ettei Suomessa arvosteta oikeita sankareita kuten muualla. Media tekee meillä sankareita ja muita esikuvia vain tuhotakseen heidät. Missien ihanuutta hehkutetaan joka vuosi pää märkänä, mutta viikko missikisojen jälkeen alkaa tuttu loanheitto: missi olikin koulukiusaaja tai entinen strippari! Ooohh! Hyi!! On päivänselvää, että media tietää missin menneisyyden jo ennen kisoja, mutta ei kerro siitä, koska haluaa säästää kaiken kisojen jälkeiseen lokavyöryyn. Pelkään pahoin, että kirkkonummelalaispoika Mikael Sundbergille käy samoin. Hän on hyvän näköinen poika, sankari, kaikkien tykkäämä--joten hänestä ei voi keksiä enää mitään muuta kuin pahaa. Veikkaan, että ensimmäinen Sundbergin koulukiusaamisskandaalijuttu tulee ulos viikon sisällä. Sullenberger sentään on koskematon, koska jenkit kunnioittavat sankareitaan toisin kuin me, jotka nostamme sankareiksi ihmisiä vain päästäksemme alentamaan heidät.
Röyh.
tiistai 10. joulukuuta 2013
Koiranulkoilutusta
Vaikka itse en kissamiehenä omistakaan koiraa, enkä ole ulkoiluttanut muita kuin tuttavien koiria heidän ollessaan matkoilla, voisin kirjoittaa kirjan koiranulkoilutuksesta. Tyydyn kuitenkin esittämään muutamia kuvia teksteineen.
Villakoira näkee asiat taas niin mustavalkoisena. Musta ja valkoinen koira eivät näe villakoiran ydintä. Tai jotenkin silleen. Kuva on otettu sataman ja Pikku-Veskun välillä. Lahden satamahan ei sinänsä mikään kovin kaunis paikka ole, mutta siellä näkee kauniita ihmisiä ja eläimiä, minkä takia käyn siellä kerran tai pari kuussa.
"Vuf, vuf, tulkaa jo!" Kuvattu suunnilleen samasta paikasta kuin tuo ylempi villakoirakuvakin. Tuona maaliskuun alun päivänä tuuli ihan sikana, mutta arska paistoi pilvettömältä taivaalta tehden kuvaamisen helpoksi tällaiselle amatööripuuhastelijallekin.
Koirien muoto/muotikuvaus menossa sataman aallonmurtajalla. Tuo naiskuvaaja muuten oli itsekin kuvankaunis! :)
Lähdössä jäälle. Yhdet tykkäävät agilitysta, toiset ulkoilusta koiran kanssa. Jos minulla olisi talvenkestävä koira, voisin itsekin kuvitella lähteväni hiihtämään koiran kanssa vaikka Vesijärven poikki Lahesta Hollollaan--olettaen tietysti, että koira kestää pienen pakkasen ja viiman, ja että sen tassut kestävät jäisen pinnan. Toki koiran jalkoihin voi laittaa töppöset, mutta se olisi aika homomaista. Evästä pitää tietysti olla molemmille--koiralle rekikoiran sapuskaa ja meikäläiselle rommia eväspulloon! (ja sitten illalla yksinäinen koira huutaa jonkun hollolalaisen omakotitalon ovella, kun isäntä on sammunut jäälle eväspullo kädessään...)
Ja vielä pakollinen peppukuva. Tuo on otettu Pikku-Veskun puistossa. Menin sinne varsinaisesti ottamaan kuvia sorsista, mutta hei, jos näen tuollaisen kurvikkaan kaunottaren menevän ohi, niin olisi rikos ihmiskuntaa vastaan olla ikuistamatta hänen muotojaan. Tätä blogiahan ei lue kuin murto-osa siitä lukijamäärästä, mikä lukee Sika-Kyöstin vedonlyöntiblogia, mutta jos nämä meikäläisen sovinistiset mielipiteet nyt sattuvat loukkaamaan jotain niistä muutamasta lukijasta, niin sanottakoon heille, että arvostan ja kunnioitan naisia aivan mielettömästi ja kohtelen heitä tosielämässä parhaani mukaan tasapuolisesti miesten kanssa. Olen kuitenkin heteromies, joten toki viehättävä nainen saa viisarini värähtämään tavalla, mihin eivät miehet pysty. Yritän kuitenkin pysyä näissä blogijutuissa ja muutenkin asiallisella puolella. By the way, olen tässä vaiheessa pistänyt vasta neljä Nobelaneria tuulensuojaan, joten anteeksi jo etukäteen.
En todennäköisesti tule koskaan hommaamaan koiraa, enkä edes seurustelemaan koiranaisen kanssa. Kerran yritin vongata yhtä koiratyttöä, joka niihin aikoihin työskenteli pieneläinhoitajana, mutta hän ei oikein tainnut ymmärtää huumoriani, joten se suhde jäi parin treffin tasolle. Ulkonäöltään hän muistutti ampumahiihtäjä Olga Zaitsevaa tai näyttelijä Samantha Bondia läpitunkevan sinisise silmineen. Senkö takia hän antoi pakit, kun naurahdin hänen kirjoitettuaan koiransa rodun "venäjäntoi"? (olisi pitänyt kai kirjoittaa "venäjäntoy"). Vai siitäkö hän suuttui, kun nauroin räkäisesti hänen kerrottuaan, että hän menee Stockalle ostamaan Burberryä koiralleen? No, minusta nyt vain on niin hassua, että pieni koira puetaan samoihin ruudullisiin asusteisiin mihin kokoomusnaiset ovat pukeutuneet. Hassua, mutta söpöä.
Jos kuitenkin joutuisin ottamaan koiran, olisi se suomenpystykorva tai muu "oikea koira". En haluaisi mitään karvakasan näköistä bichonia tai maltankoiraa, joista ei tiedä, kumman pään eteen laittaa ruokakuppi ja kumman pään takaa korjata pooper scooperilla lopputulos. Olin 90-luvulla maaseudulla työharjoittelussa ja sovittiin, että ulkoilutan siinä sivussa maatalon vanhan pystykorvan. Se oli helppoa: lievästi ylipainoinen piski lähti tarpomaan viivasuoraa maalaistietä tuhisten mutta tasaisesti edeten; sitten kun tultiin t-risteykseen, se kusi postilaatikon juureen ja minä käänsin sen paluusuuntaan ja taas marssittiin tuhisten se puolitoista kilometriä. No problem. Täällä päin, pari kilometriä Lahen keskustasta, asuu pari suomenpystykorvaa: yksi on sellainen kullanvärinen nuori ja innokas, joka haukkuu aina kun kävelen kauppareissulla ohi; toinen on jo harmaantunut vanhus, joka selkä köyryssä tyytyy vähän yskähtämään, kun kulkija ohittaa portin. Pystyn samaistumaan tuon rodun mielentilaan varmaan aika hyvin.
Koiran paskattaminen herättää tunteita. Minuakin ärsyttää jonain huonona päivänä suunnattomasti se, kun parin talon päässä asuva keski-ikäinen nainen tuo kaksi bichoniaan sontimaan postilaatikkoni alle. Välillä kohde on naapurin postilaatikko--miksei tuo nainen voi viedä koiriaan sontimaan metsään tai edes oman postilaatikkonsa juureen? En ole ikinä nähnyt hänen korjaavan koiriensa jätöksiä. Totta puhuen, onhan se aika koomista, että pieni eläin marssii edessä ja paskoo minne huvittaa--ja iso eläin tulee narun päässä ja korjaa muovipussiin sen pienen eläimen suolesta tulleen pötkön. Ei Jumala/evoluutio varmaan ihan näin suunnitellut asioiden menevän. Mutta olisihan se huomaavaista. Olen suvaitsevainen--en sano mitään, vaikka näen tuon naisen tulevan postilaatikkoani kohti pommitustarkoituksessa. Puren hammasta ja narisen sitten netissä myöhemmin illalla. Mitä minä voisin hänelle sanoa? Kröhöm, anteeksi, rouva, voisitteko harkita, että antaisitte koirienne evakuoida suolensa sisällön jossain muualla kuin minun postilaatikkoni alla? Ei onnistu. Siinähän leimautuu koiravihaajaksi, jos kehtaa arvostella tätä paskanlevitystä.
On siis valittava ystävällisyyden tie. Yritän olla kaikkien koiranulkoiluttajien kaveri hymyilemällä heille ja heidän koirilleenkin (paitsi isoille rottiksille, joita vähän pelkään). Olen huomannut, että kun on positiivinen, kaikki on helpompaa--koskee myös koiranulkoiluttajia eikä vain meitä muita. Jos ulkoiluttaja hymyilee ja juttelee vastaantulijoiden kanssa, ihmiset antavat anteeksi melkein mitä vain. Jos ulkoiluttaja sen sijaan vilkuilee ympärilleen kuin rikollinen--kuten se meidän paskaa levittävä bichon-nainen--häneen suhtaudutaan automaattisesti negatiivisesti. Tehdäänkö kompromissi? Ruvetaan juttelemaan toisillemme, kuten ennen tehtiin. Ennenvanhaan lemmikki oli se tekosyy, jonka varjolla pystyi avaamaan keskustelun tuntemattomien kanssa. Lapsikin oli, mutta nykyäänhän ei saa taputtaa vierasta lasta päälle, koska se on pedofiliaa ja siitä seuraa soitto Iltalehteen. Minun puolestani koira saa sontia postilaatikkoni juureen, jos sen omistaja edes yrittäisi vääntää asiasta huumoria ja avata keskustelun. Jos "mykkä" ihminen tuo koiransa paskalle ja lähtee sitten pois sanomatta mitään, niin totta kai se vituttaa.
Miten sitten pitäisi kohdata koira ja sen ulkoiluttaja kadulla? Itse olen noudattanut viileää linjaa--katson hyvissä ajoin, kummassa reunassa ulkoiluttaja ja koira kulkevat ja pyrin sitten kulkemaan rauhallisesti toista laitaa--välttäen äkkinäisiä liikkeitä. Tykkään liikennesäännöistä, mutta ei minulla ole mikään pakko tunkea koiran ja maaston väliin, jos näen koiran nuuskivan oikean pientareen kasveja. Voin ihan hyvin väistää vasemmalle. Samoin voin väistää pikkulapsiakin--ei minun tarvitse pönkittää miehisyyttäni kävelemällä tarkoituksella ketään päin. Annan myös suojatiellä rekoille tietä, jos niiden pysäyttäminen jäisellä tiellä pysäyttäisi koko liikenteen. Go With The Flow--noin luki yhdessä paidassa, jonka vaihto-oppilaana ostin Green Riverin rihkamamyyjältä, kun isäntäperheeni vei minut viikoksi jokireissulle. Omista oikeuksistaan pitää pitää huolta, mutta ei pidä jääräpäisesti tarrautua johonkin pikkuseikkaan, jos se lamauttaa kaiken muun toiminnan. Yritän soveltaa tuota juuri keksimääni kansanviisautta siten, että vaikka yksi koiranulkoiluttaja terrorisoikin postilaatikkoani, niin voin silti olla kaveri niiden muiden kanssa. Röyh, tässä vaiheessa tuulensuojassa alkaa olla kymmenkunta Nobelaneria. Nyt tekee mieli kuunnella biitlesien "Ticket to Ride". :)
Vaikka itse en kissamiehenä omistakaan koiraa, enkä ole ulkoiluttanut muita kuin tuttavien koiria heidän ollessaan matkoilla, voisin kirjoittaa kirjan koiranulkoilutuksesta. Tyydyn kuitenkin esittämään muutamia kuvia teksteineen.
En todennäköisesti tule koskaan hommaamaan koiraa, enkä edes seurustelemaan koiranaisen kanssa. Kerran yritin vongata yhtä koiratyttöä, joka niihin aikoihin työskenteli pieneläinhoitajana, mutta hän ei oikein tainnut ymmärtää huumoriani, joten se suhde jäi parin treffin tasolle. Ulkonäöltään hän muistutti ampumahiihtäjä Olga Zaitsevaa tai näyttelijä Samantha Bondia läpitunkevan sinisise silmineen. Senkö takia hän antoi pakit, kun naurahdin hänen kirjoitettuaan koiransa rodun "venäjäntoi"? (olisi pitänyt kai kirjoittaa "venäjäntoy"). Vai siitäkö hän suuttui, kun nauroin räkäisesti hänen kerrottuaan, että hän menee Stockalle ostamaan Burberryä koiralleen? No, minusta nyt vain on niin hassua, että pieni koira puetaan samoihin ruudullisiin asusteisiin mihin kokoomusnaiset ovat pukeutuneet. Hassua, mutta söpöä.
Jos kuitenkin joutuisin ottamaan koiran, olisi se suomenpystykorva tai muu "oikea koira". En haluaisi mitään karvakasan näköistä bichonia tai maltankoiraa, joista ei tiedä, kumman pään eteen laittaa ruokakuppi ja kumman pään takaa korjata pooper scooperilla lopputulos. Olin 90-luvulla maaseudulla työharjoittelussa ja sovittiin, että ulkoilutan siinä sivussa maatalon vanhan pystykorvan. Se oli helppoa: lievästi ylipainoinen piski lähti tarpomaan viivasuoraa maalaistietä tuhisten mutta tasaisesti edeten; sitten kun tultiin t-risteykseen, se kusi postilaatikon juureen ja minä käänsin sen paluusuuntaan ja taas marssittiin tuhisten se puolitoista kilometriä. No problem. Täällä päin, pari kilometriä Lahen keskustasta, asuu pari suomenpystykorvaa: yksi on sellainen kullanvärinen nuori ja innokas, joka haukkuu aina kun kävelen kauppareissulla ohi; toinen on jo harmaantunut vanhus, joka selkä köyryssä tyytyy vähän yskähtämään, kun kulkija ohittaa portin. Pystyn samaistumaan tuon rodun mielentilaan varmaan aika hyvin.
Koiran paskattaminen herättää tunteita. Minuakin ärsyttää jonain huonona päivänä suunnattomasti se, kun parin talon päässä asuva keski-ikäinen nainen tuo kaksi bichoniaan sontimaan postilaatikkoni alle. Välillä kohde on naapurin postilaatikko--miksei tuo nainen voi viedä koiriaan sontimaan metsään tai edes oman postilaatikkonsa juureen? En ole ikinä nähnyt hänen korjaavan koiriensa jätöksiä. Totta puhuen, onhan se aika koomista, että pieni eläin marssii edessä ja paskoo minne huvittaa--ja iso eläin tulee narun päässä ja korjaa muovipussiin sen pienen eläimen suolesta tulleen pötkön. Ei Jumala/evoluutio varmaan ihan näin suunnitellut asioiden menevän. Mutta olisihan se huomaavaista. Olen suvaitsevainen--en sano mitään, vaikka näen tuon naisen tulevan postilaatikkoani kohti pommitustarkoituksessa. Puren hammasta ja narisen sitten netissä myöhemmin illalla. Mitä minä voisin hänelle sanoa? Kröhöm, anteeksi, rouva, voisitteko harkita, että antaisitte koirienne evakuoida suolensa sisällön jossain muualla kuin minun postilaatikkoni alla? Ei onnistu. Siinähän leimautuu koiravihaajaksi, jos kehtaa arvostella tätä paskanlevitystä.
On siis valittava ystävällisyyden tie. Yritän olla kaikkien koiranulkoiluttajien kaveri hymyilemällä heille ja heidän koirilleenkin (paitsi isoille rottiksille, joita vähän pelkään). Olen huomannut, että kun on positiivinen, kaikki on helpompaa--koskee myös koiranulkoiluttajia eikä vain meitä muita. Jos ulkoiluttaja hymyilee ja juttelee vastaantulijoiden kanssa, ihmiset antavat anteeksi melkein mitä vain. Jos ulkoiluttaja sen sijaan vilkuilee ympärilleen kuin rikollinen--kuten se meidän paskaa levittävä bichon-nainen--häneen suhtaudutaan automaattisesti negatiivisesti. Tehdäänkö kompromissi? Ruvetaan juttelemaan toisillemme, kuten ennen tehtiin. Ennenvanhaan lemmikki oli se tekosyy, jonka varjolla pystyi avaamaan keskustelun tuntemattomien kanssa. Lapsikin oli, mutta nykyäänhän ei saa taputtaa vierasta lasta päälle, koska se on pedofiliaa ja siitä seuraa soitto Iltalehteen. Minun puolestani koira saa sontia postilaatikkoni juureen, jos sen omistaja edes yrittäisi vääntää asiasta huumoria ja avata keskustelun. Jos "mykkä" ihminen tuo koiransa paskalle ja lähtee sitten pois sanomatta mitään, niin totta kai se vituttaa.
Miten sitten pitäisi kohdata koira ja sen ulkoiluttaja kadulla? Itse olen noudattanut viileää linjaa--katson hyvissä ajoin, kummassa reunassa ulkoiluttaja ja koira kulkevat ja pyrin sitten kulkemaan rauhallisesti toista laitaa--välttäen äkkinäisiä liikkeitä. Tykkään liikennesäännöistä, mutta ei minulla ole mikään pakko tunkea koiran ja maaston väliin, jos näen koiran nuuskivan oikean pientareen kasveja. Voin ihan hyvin väistää vasemmalle. Samoin voin väistää pikkulapsiakin--ei minun tarvitse pönkittää miehisyyttäni kävelemällä tarkoituksella ketään päin. Annan myös suojatiellä rekoille tietä, jos niiden pysäyttäminen jäisellä tiellä pysäyttäisi koko liikenteen. Go With The Flow--noin luki yhdessä paidassa, jonka vaihto-oppilaana ostin Green Riverin rihkamamyyjältä, kun isäntäperheeni vei minut viikoksi jokireissulle. Omista oikeuksistaan pitää pitää huolta, mutta ei pidä jääräpäisesti tarrautua johonkin pikkuseikkaan, jos se lamauttaa kaiken muun toiminnan. Yritän soveltaa tuota juuri keksimääni kansanviisautta siten, että vaikka yksi koiranulkoiluttaja terrorisoikin postilaatikkoani, niin voin silti olla kaveri niiden muiden kanssa. Röyh, tässä vaiheessa tuulensuojassa alkaa olla kymmenkunta Nobelaneria. Nyt tekee mieli kuunnella biitlesien "Ticket to Ride". :)
torstai 5. joulukuuta 2013
http://www.youtube.com/watch?v=rrlqQ1_vZVE
Äh, mä en voi mitään sille, että mä rakastan banjomusiikkia.,
Äh, mä en voi mitään sille, että mä rakastan banjomusiikkia.,
http://www.youtube.com/watch?v=xV0L2VRJXPA
Tykkään ABBAsta, sou wot? http://www.youtube.com/watch?v=-crgQGdpZR0
Ihailin jo pikkupoikana Abbaa, mutta kun se ruotsalaisaksentti.Agnetha ei vain osaa. Annifrid ei koskaan saanut mahdollisuutta, vaikka olisi näyttänyt närhden munat.
Tykkään ABBAsta, sou wot? http://www.youtube.com/watch?v=-crgQGdpZR0
Ihailin jo pikkupoikana Abbaa, mutta kun se ruotsalaisaksentti.Agnetha ei vain osaa. Annifrid ei koskaan saanut mahdollisuutta, vaikka olisi näyttänyt närhden munat.
Mä olen jo vuosia rakastanut banjo-pickin-bluegrassiä... Olen myös tykännyt kovasti Alan Jacksonista. Ja nyt nuo kaksi ovat kohdanneet. Pakkohan tätä on rakastaa.
http://www.youtube.com/watch?v=_IQbhuipq7Y
http://www.youtube.com/watch?v=_IQbhuipq7Y
Lahtelaisia lintuja.
Lahdessa on lokkiongelma--ainakin parin kokoomuslaisen kunnallispoliitikon mielestä. Lokit kuulemma paskovat kahviin ja patonkiin. Minun mielestäni lokit ovat kauniita. Toki ne ovat paskoneet myös minun otsalleni--mutta hei, kuka ei olisi?
Variksia puistossa -30C pakkasessa. Varismummo heitti leivänpaloja ja puissa päivystäneet varikset syöksyivät hankeen. Se oli kiehtovaa katsottavaa, uskokaa!
Torinaakat dyykkaa tykimmin. Kuvan otin viime talvena jonain sunnuntaina. En rakasta naakkoja, mutta variksien kanssa minulla on samanlainen suhde kuin ruotsalaisiin--eli niitä on ihana vihata.
Well...hallo....
Lokki Pikku-Veskun pöydälllä.
Västäräkki helteellä hautausmaan kiven päällä.
Räkättirastaan poikanen.
Naakka kahvipaussilla.
Saako täällä palvelua?
Jokainen lento ei voi päättyä onnellisesti. Harakka Niemenkadulla.
Lahtelaisia muualla.
Otin tuon kuvan viime talvena Mukkulan-rannasta. Myrsky oli tulossa Hollolan suunnasta ja aurinko katosi aika pian tuon kuvan ottamisen jälkeen pilvimassan taakse. Tuli synkkyys, mikä ei sinänsä Lahdessa yllättänyt. Eikös se Summer Up järjestetty jossain tuolla mukkulalaisilla rannoilla?
Jari Litmanen on menestyksekkäin ja kai rakastetuin lahtelainen julkkis. Itsekin kuulun siihen joukkoon, joka rakasti jokaista Litin Ajaxin-maalia. Silloin 90-luvulla ilonaiheet olivat harvassa ja lahtelaislähtöinen Litmanen oli pieni Nokia. Koin Litin ja Ajaxin menestyksen myötä hienoja ilon hetkiä. Antti Kasvion ja Jani Sievisen uinnin maailmanmestaruudet olivat samanlaisia ahaa-generaattoreita. Sitten kaikki vain lopahti.
Nyt Lahdella on Cheek. En ole kuunnellut sekuntiakaan hänen räpistään, mutta periaatteeni on, että whattaheck! Jos kundi jaksaa uskoa itseensä ja ihmiset ostavat lippuja kuullakseen häntä, niin thumbs up! Olen ehdottomasti Cheekin puolella vs. vasuriministeri Paavo Arhinmäki. Möhömaha Arhinmäki on mokannut itsensä jo niin monta kertaa, että vain naiivit teinit uskovat häneen. Ja Paleface, joka haluaa joskus tulevaisuudessa vasemmistohallituksen kulttuuriministeriksi, ei koskaan tulisi toimeen omillaan, vaan on riippuvainen kaverinsa Arsenmäen tukiaisista. Am I right or am I right?
Niin...onhan meillä vielä se "lahtelainen muija" eli Pirjo Heikkilä, joka Hyvissä ja Huonoissa Uutissa aina muistaa mainita vanhan kotikaupunkinsa. Tykkään hänestä kovasti, kuten kaikista muistakin raatilaisista. Hyvät ja Huonot Uutiset ovat ihan kirkkaasti hauskempi ohjelma kuin punavihreä propagandashow Uutisvuoto. Mitä tulee Pirjo Heikkilään, niin hän kuuluu siihen naisjoukkoon, jotka ovat sekä kivoja että pantavia. Tarkoittaa sitä, että se lahtelainen muija on riittävän hyvän näköinen, jotta häntä voisi panna, mutta hän on myös niin kiva ja hauska, että mies voisi myös olla hänen kaverinsa. Olin vielä viime talvena samaa mieltä YLE:n uutisankkurista Piia Pasasesta, mutta kun häntä katselee enemmän, ei heteroseksuaalinen mies voi olla hänen kanssaan vain kaveri. Hän on niin upea ja seksikäs, että ei tosikaan.
Mitä helvettiä, minunhan piti olla palavan rakastunut meteorologi Kerttu Kotakorpeen, eikä mihinkään uutistenlukijaan.--
Auringonlasku kuvattuna Metelinmäeltä puolen kilometrin päästä vesitornista.
Jari Litmanen on menestyksekkäin ja kai rakastetuin lahtelainen julkkis. Itsekin kuulun siihen joukkoon, joka rakasti jokaista Litin Ajaxin-maalia. Silloin 90-luvulla ilonaiheet olivat harvassa ja lahtelaislähtöinen Litmanen oli pieni Nokia. Koin Litin ja Ajaxin menestyksen myötä hienoja ilon hetkiä. Antti Kasvion ja Jani Sievisen uinnin maailmanmestaruudet olivat samanlaisia ahaa-generaattoreita. Sitten kaikki vain lopahti.
Nyt Lahdella on Cheek. En ole kuunnellut sekuntiakaan hänen räpistään, mutta periaatteeni on, että whattaheck! Jos kundi jaksaa uskoa itseensä ja ihmiset ostavat lippuja kuullakseen häntä, niin thumbs up! Olen ehdottomasti Cheekin puolella vs. vasuriministeri Paavo Arhinmäki. Möhömaha Arhinmäki on mokannut itsensä jo niin monta kertaa, että vain naiivit teinit uskovat häneen. Ja Paleface, joka haluaa joskus tulevaisuudessa vasemmistohallituksen kulttuuriministeriksi, ei koskaan tulisi toimeen omillaan, vaan on riippuvainen kaverinsa Arsenmäen tukiaisista. Am I right or am I right?
Niin...onhan meillä vielä se "lahtelainen muija" eli Pirjo Heikkilä, joka Hyvissä ja Huonoissa Uutissa aina muistaa mainita vanhan kotikaupunkinsa. Tykkään hänestä kovasti, kuten kaikista muistakin raatilaisista. Hyvät ja Huonot Uutiset ovat ihan kirkkaasti hauskempi ohjelma kuin punavihreä propagandashow Uutisvuoto. Mitä tulee Pirjo Heikkilään, niin hän kuuluu siihen naisjoukkoon, jotka ovat sekä kivoja että pantavia. Tarkoittaa sitä, että se lahtelainen muija on riittävän hyvän näköinen, jotta häntä voisi panna, mutta hän on myös niin kiva ja hauska, että mies voisi myös olla hänen kaverinsa. Olin vielä viime talvena samaa mieltä YLE:n uutisankkurista Piia Pasasesta, mutta kun häntä katselee enemmän, ei heteroseksuaalinen mies voi olla hänen kanssaan vain kaveri. Hän on niin upea ja seksikäs, että ei tosikaan.
Mitä helvettiä, minunhan piti olla palavan rakastunut meteorologi Kerttu Kotakorpeen, eikä mihinkään uutistenlukijaan.--
Auringonlasku kuvattuna Metelinmäeltä puolen kilometrin päästä vesitornista.
Töllöttimen epäjohdonmukaisuuksia
En katso enää niin paljon tv:tä kuin pikkupoikana, mutta tunnin tai pari illassa kuitenkin. Kun Conan O'Brien lähti ilmaiskanavilta, minulla ei oikeastaan ole ollut syytä avata töllötintä joka päivä--näen kaikki tarvittavat uutiset ja ohjelmat netistä. Enää on "pakko nähdä" vain YLE:ltä ampumahiihdot, Maikkarilta Myytinmurtajat ja vituiksi menneen Uutisvuodon tilalle tullut Nelosen Hyvät ja Huonot Uutiset. Muita ohjelmia katselen lähinnä löytääkseni suomentajien mokia tai muita epäjohdonmukaisuuksia. Tuossa perusprinsiippejä asioista, jotka jäivät kaivertamaan:
-Kun leffoissa ihmistä ammutaan vatsaan, miksi lähes poikkeuksetta 1-2 sekunnin kuluttua osumasta hänen suustaan tulee verta? Vatsan ja suun välissä on pallea, jonka läpäisevät vain suuret suljetut suonet, ruoka- ja henkitorvi--plus selkäranka ja muut vakiorensselit. Jos pallean eli karkeasti sanottuna kylkiluiden alapuolelle osuu luoti, sen pitää osua keuhkoihin ja uhrin hengittää useita sekunteja, jotta veri voisi kulkeutua suuhun ja ulos. Jos luoti osuu mahalaukkuun, kestää valovuosia, että mahdollinen veri tulisi suuhun asti. Vatsaonteloon osunut luoti ei aiheuta verenvuotoa suuhun--paitsi leffoissa.
-Miksi uhri lentää luodin osumasta metrejä taakse päin, vaikka ampuma-asetta kädessään pitävä henkilö ei liiku minnekään. Tämän todistivat jo Myytinmurtajat Hollywood-myytiksi. Ja kaikkihan me tiesimmekin sen jo entuudestaan. Ainoastaan Hollywood-ohjaajat ja tuottajat tuntuvat olevan tietämättömiä fysiikan laeista.
-Miksi CSI Miamin laboratoriossa on seksikäs keltainen valo, vaikka sen tiedetään estävän esim. keltaisina pesäkkeinä kasvavan Staphylococcus aureuksen havaitsemisen? On silkkaa laiskuutta, että CSI Miamin käsikirjoittaja on edes ehdottanut tällaista ja silkkaa välinpitämättömyyttä, että tuottaja on toteuttanut tämän.
-Miksi poliisisarjoissa pienet poliisiblondit kulkevat aina epämukavissa piikkikoroissa? Myös se CSI Miamin pieni ja ylimielinen rikostutkija, jota näyttelee Emily Procter. Ja miksi aina kun tehdään rynnäkkö rosvoporukan taloon, se pieni piikkikoroissa kävelevä blondi on ensimmäisenä ilman kypärää, ja sitten vasta tulee vuosikausia tehtävää varten treenattu SWAT (Special Weapons And Tactics). TV-sarjoissa ulkonäkö korvaa aina vuosikaudien koulutuksen.
-Millä Seinfeld-sarjan "Kramer" ja Sex and the City -sarjan "Carrie" tulevat toimeen? He eivät tee oikeastaan yhtään mitään ja elävät silti mukavasti.
-Miten on mahdollista, että Seinfeld-sarjan "George Costanza" ( näyttelijä Jason Alexander) saa koko ajan hyvän näköisiä naisia? Hän on lyhyt, kalju, lihava, ärsyttävä, ja asuu vanhempiensa luona. Silti hänellä on upeita tyttöystäviä. En tajua.
-Mainoksessa upean näköinen kalliokiipeilijätyttö kiipeää jyrkän kallion huipulle, sitten avaa kalanmaksaöljykapselipullon ja ottaa kapselin. Miksi piti kiivetä kallion huipulle suuri lasipullo mukana, jos aikoo ottaa vain yhden kapselin? Ööh...
En katso enää niin paljon tv:tä kuin pikkupoikana, mutta tunnin tai pari illassa kuitenkin. Kun Conan O'Brien lähti ilmaiskanavilta, minulla ei oikeastaan ole ollut syytä avata töllötintä joka päivä--näen kaikki tarvittavat uutiset ja ohjelmat netistä. Enää on "pakko nähdä" vain YLE:ltä ampumahiihdot, Maikkarilta Myytinmurtajat ja vituiksi menneen Uutisvuodon tilalle tullut Nelosen Hyvät ja Huonot Uutiset. Muita ohjelmia katselen lähinnä löytääkseni suomentajien mokia tai muita epäjohdonmukaisuuksia. Tuossa perusprinsiippejä asioista, jotka jäivät kaivertamaan:
-Kun leffoissa ihmistä ammutaan vatsaan, miksi lähes poikkeuksetta 1-2 sekunnin kuluttua osumasta hänen suustaan tulee verta? Vatsan ja suun välissä on pallea, jonka läpäisevät vain suuret suljetut suonet, ruoka- ja henkitorvi--plus selkäranka ja muut vakiorensselit. Jos pallean eli karkeasti sanottuna kylkiluiden alapuolelle osuu luoti, sen pitää osua keuhkoihin ja uhrin hengittää useita sekunteja, jotta veri voisi kulkeutua suuhun ja ulos. Jos luoti osuu mahalaukkuun, kestää valovuosia, että mahdollinen veri tulisi suuhun asti. Vatsaonteloon osunut luoti ei aiheuta verenvuotoa suuhun--paitsi leffoissa.
-Miksi uhri lentää luodin osumasta metrejä taakse päin, vaikka ampuma-asetta kädessään pitävä henkilö ei liiku minnekään. Tämän todistivat jo Myytinmurtajat Hollywood-myytiksi. Ja kaikkihan me tiesimmekin sen jo entuudestaan. Ainoastaan Hollywood-ohjaajat ja tuottajat tuntuvat olevan tietämättömiä fysiikan laeista.
-Miksi CSI Miamin laboratoriossa on seksikäs keltainen valo, vaikka sen tiedetään estävän esim. keltaisina pesäkkeinä kasvavan Staphylococcus aureuksen havaitsemisen? On silkkaa laiskuutta, että CSI Miamin käsikirjoittaja on edes ehdottanut tällaista ja silkkaa välinpitämättömyyttä, että tuottaja on toteuttanut tämän.
-Miksi poliisisarjoissa pienet poliisiblondit kulkevat aina epämukavissa piikkikoroissa? Myös se CSI Miamin pieni ja ylimielinen rikostutkija, jota näyttelee Emily Procter. Ja miksi aina kun tehdään rynnäkkö rosvoporukan taloon, se pieni piikkikoroissa kävelevä blondi on ensimmäisenä ilman kypärää, ja sitten vasta tulee vuosikausia tehtävää varten treenattu SWAT (Special Weapons And Tactics). TV-sarjoissa ulkonäkö korvaa aina vuosikaudien koulutuksen.
-Millä Seinfeld-sarjan "Kramer" ja Sex and the City -sarjan "Carrie" tulevat toimeen? He eivät tee oikeastaan yhtään mitään ja elävät silti mukavasti.
-Miten on mahdollista, että Seinfeld-sarjan "George Costanza" ( näyttelijä Jason Alexander) saa koko ajan hyvän näköisiä naisia? Hän on lyhyt, kalju, lihava, ärsyttävä, ja asuu vanhempiensa luona. Silti hänellä on upeita tyttöystäviä. En tajua.
-Mainoksessa upean näköinen kalliokiipeilijätyttö kiipeää jyrkän kallion huipulle, sitten avaa kalanmaksaöljykapselipullon ja ottaa kapselin. Miksi piti kiivetä kallion huipulle suuri lasipullo mukana, jos aikoo ottaa vain yhden kapselin? Ööh...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)