Koiranulkoilutusta
Vaikka itse en kissamiehenä omistakaan koiraa, enkä ole ulkoiluttanut muita kuin tuttavien koiria heidän ollessaan matkoilla, voisin kirjoittaa kirjan koiranulkoilutuksesta. Tyydyn kuitenkin esittämään muutamia kuvia teksteineen.

Villakoira näkee asiat taas niin mustavalkoisena. Musta ja valkoinen koira eivät näe villakoiran ydintä. Tai jotenkin silleen. Kuva on otettu sataman ja Pikku-Veskun välillä. Lahden satamahan ei sinänsä mikään kovin kaunis paikka ole, mutta siellä näkee kauniita ihmisiä ja eläimiä, minkä takia käyn siellä kerran tai pari kuussa.

"Vuf, vuf, tulkaa jo!" Kuvattu suunnilleen samasta paikasta kuin tuo ylempi villakoirakuvakin. Tuona maaliskuun alun päivänä tuuli ihan sikana, mutta arska paistoi pilvettömältä taivaalta tehden kuvaamisen helpoksi tällaiselle amatööripuuhastelijallekin.

 Koirien muoto/muotikuvaus menossa sataman aallonmurtajalla. Tuo naiskuvaaja muuten oli itsekin kuvankaunis! :)

Lähdössä jäälle. Yhdet tykkäävät agilitysta, toiset ulkoilusta koiran kanssa. Jos minulla olisi talvenkestävä koira, voisin itsekin kuvitella lähteväni hiihtämään koiran kanssa vaikka Vesijärven poikki Lahesta Hollollaan--olettaen tietysti, että koira kestää pienen pakkasen ja viiman, ja että sen tassut kestävät jäisen pinnan. Toki koiran jalkoihin voi laittaa töppöset, mutta se olisi aika homomaista. Evästä pitää tietysti olla molemmille--koiralle rekikoiran sapuskaa ja meikäläiselle rommia eväspulloon! (ja sitten illalla yksinäinen koira huutaa jonkun hollolalaisen omakotitalon ovella, kun isäntä on sammunut jäälle eväspullo kädessään...)

Ja vielä pakollinen peppukuva. Tuo on otettu Pikku-Veskun puistossa. Menin sinne varsinaisesti ottamaan kuvia sorsista, mutta hei, jos näen tuollaisen kurvikkaan kaunottaren menevän ohi, niin olisi rikos ihmiskuntaa vastaan olla ikuistamatta hänen muotojaan. Tätä blogiahan ei lue kuin murto-osa siitä lukijamäärästä, mikä lukee Sika-Kyöstin vedonlyöntiblogia, mutta jos nämä meikäläisen sovinistiset mielipiteet nyt sattuvat loukkaamaan jotain niistä muutamasta lukijasta, niin sanottakoon heille, että arvostan ja kunnioitan naisia aivan mielettömästi ja kohtelen heitä tosielämässä parhaani mukaan tasapuolisesti miesten kanssa. Olen kuitenkin heteromies, joten toki viehättävä nainen saa viisarini värähtämään tavalla, mihin eivät miehet pysty. Yritän kuitenkin pysyä näissä blogijutuissa ja muutenkin asiallisella puolella. By the way, olen tässä vaiheessa pistänyt vasta neljä Nobelaneria tuulensuojaan, joten anteeksi jo etukäteen.

En todennäköisesti tule koskaan hommaamaan koiraa, enkä edes seurustelemaan koiranaisen kanssa. Kerran yritin vongata yhtä koiratyttöä, joka niihin aikoihin työskenteli pieneläinhoitajana, mutta hän ei oikein tainnut ymmärtää huumoriani, joten se suhde jäi parin treffin tasolle. Ulkonäöltään hän muistutti ampumahiihtäjä Olga Zaitsevaa tai näyttelijä Samantha Bondia läpitunkevan sinisise silmineen. Senkö takia hän antoi pakit, kun naurahdin hänen kirjoitettuaan koiransa rodun "venäjäntoi"? (olisi pitänyt kai kirjoittaa "venäjäntoy"). Vai siitäkö hän suuttui, kun nauroin räkäisesti hänen kerrottuaan, että hän menee Stockalle ostamaan Burberryä koiralleen? No, minusta nyt vain on niin hassua, että pieni koira puetaan samoihin ruudullisiin asusteisiin mihin kokoomusnaiset ovat pukeutuneet.  Hassua, mutta söpöä.

Jos kuitenkin joutuisin ottamaan koiran, olisi se suomenpystykorva tai muu "oikea koira". En haluaisi mitään karvakasan näköistä bichonia tai maltankoiraa, joista ei tiedä, kumman pään eteen laittaa ruokakuppi ja kumman pään takaa korjata pooper scooperilla lopputulos. Olin 90-luvulla maaseudulla työharjoittelussa ja sovittiin, että ulkoilutan siinä sivussa maatalon vanhan pystykorvan. Se oli helppoa: lievästi ylipainoinen piski lähti tarpomaan viivasuoraa maalaistietä tuhisten mutta tasaisesti edeten; sitten kun tultiin t-risteykseen, se kusi postilaatikon juureen ja minä käänsin sen paluusuuntaan ja taas marssittiin tuhisten se puolitoista kilometriä. No problem. Täällä päin, pari kilometriä Lahen keskustasta, asuu pari suomenpystykorvaa: yksi on sellainen kullanvärinen nuori ja innokas, joka haukkuu aina kun kävelen kauppareissulla ohi; toinen on jo harmaantunut vanhus, joka selkä köyryssä tyytyy vähän yskähtämään, kun kulkija ohittaa portin. Pystyn samaistumaan tuon rodun mielentilaan varmaan aika hyvin.

Koiran paskattaminen herättää tunteita. Minuakin ärsyttää jonain huonona päivänä suunnattomasti se, kun parin talon päässä asuva keski-ikäinen nainen tuo kaksi bichoniaan sontimaan postilaatikkoni alle. Välillä kohde on naapurin postilaatikko--miksei tuo nainen voi viedä koiriaan sontimaan metsään tai edes oman postilaatikkonsa juureen? En ole ikinä nähnyt hänen korjaavan koiriensa jätöksiä. Totta puhuen, onhan se aika koomista, että pieni eläin marssii edessä ja paskoo minne huvittaa--ja iso eläin tulee narun päässä ja korjaa muovipussiin sen pienen eläimen suolesta tulleen pötkön. Ei Jumala/evoluutio varmaan ihan näin suunnitellut asioiden menevän.  Mutta olisihan se huomaavaista.  Olen suvaitsevainen--en sano mitään, vaikka näen tuon naisen tulevan postilaatikkoani kohti pommitustarkoituksessa. Puren hammasta ja narisen sitten netissä myöhemmin illalla. Mitä minä voisin hänelle sanoa? Kröhöm, anteeksi, rouva, voisitteko harkita, että antaisitte koirienne evakuoida suolensa sisällön jossain muualla kuin minun postilaatikkoni alla?  Ei onnistu. Siinähän leimautuu koiravihaajaksi, jos kehtaa arvostella tätä paskanlevitystä.

On siis valittava ystävällisyyden tie. Yritän olla kaikkien koiranulkoiluttajien kaveri hymyilemällä heille ja heidän koirilleenkin (paitsi isoille rottiksille, joita vähän pelkään). Olen huomannut, että kun on positiivinen, kaikki on helpompaa--koskee myös koiranulkoiluttajia eikä vain meitä muita. Jos ulkoiluttaja hymyilee ja juttelee vastaantulijoiden kanssa, ihmiset antavat anteeksi melkein mitä vain. Jos ulkoiluttaja sen sijaan vilkuilee ympärilleen kuin rikollinen--kuten se meidän paskaa levittävä bichon-nainen--häneen suhtaudutaan automaattisesti negatiivisesti.   Tehdäänkö kompromissi?  Ruvetaan juttelemaan toisillemme, kuten ennen tehtiin. Ennenvanhaan lemmikki oli se tekosyy, jonka varjolla pystyi avaamaan keskustelun tuntemattomien kanssa. Lapsikin oli, mutta nykyäänhän ei saa taputtaa vierasta lasta päälle, koska se on pedofiliaa ja siitä seuraa soitto Iltalehteen. Minun puolestani koira saa sontia postilaatikkoni juureen, jos sen omistaja edes yrittäisi vääntää asiasta huumoria ja avata keskustelun. Jos "mykkä" ihminen tuo koiransa paskalle ja lähtee sitten pois sanomatta mitään, niin totta kai se vituttaa.

Miten sitten pitäisi kohdata koira ja sen ulkoiluttaja kadulla?  Itse olen noudattanut viileää linjaa--katson hyvissä ajoin, kummassa reunassa ulkoiluttaja ja koira kulkevat ja pyrin sitten kulkemaan rauhallisesti toista laitaa--välttäen äkkinäisiä liikkeitä. Tykkään liikennesäännöistä, mutta ei minulla ole mikään pakko tunkea koiran ja maaston väliin, jos näen koiran nuuskivan oikean pientareen kasveja. Voin ihan hyvin väistää vasemmalle. Samoin voin väistää pikkulapsiakin--ei minun tarvitse pönkittää miehisyyttäni kävelemällä tarkoituksella ketään päin. Annan myös suojatiellä rekoille tietä, jos niiden pysäyttäminen jäisellä tiellä pysäyttäisi koko liikenteen. Go With The Flow--noin luki yhdessä paidassa, jonka vaihto-oppilaana ostin Green Riverin rihkamamyyjältä, kun isäntäperheeni vei minut viikoksi jokireissulle. Omista oikeuksistaan pitää pitää huolta, mutta ei pidä jääräpäisesti tarrautua johonkin pikkuseikkaan, jos se lamauttaa kaiken muun toiminnan. Yritän soveltaa tuota juuri keksimääni kansanviisautta siten, että vaikka yksi koiranulkoiluttaja terrorisoikin postilaatikkoani, niin voin silti olla kaveri niiden muiden kanssa.  Röyh, tässä vaiheessa tuulensuojassa alkaa olla kymmenkunta Nobelaneria. Nyt tekee mieli kuunnella biitlesien  "Ticket to Ride". :)