Tutuimmat varislinnut -- varis, naakka ja harakka
Kävin äsken kävellen kaupassa ostamassa soppa-aineksia ja ruokajuomaa. Ihmisiä pyöräili huomaamattomasti kello kymmenen hämärässä molempiin suuntiin, mutta kun eräs vanhempi nainen painoi takaa ohitseni, tiesin, että kohta sieltä tulee myös varisparvi--ja niinhän niitä variksia tulikin 20-30. Tuolla pyöräilevällä naisella on tapana pysähtyä tienristeyksiin ja nakata pari kourallista ranskanleipää variksille, ja jatkaa matkaansa. Hän ei erotu pukeutumisellaan muista, eikä kutsu variksia tai päästele muitakaan ääniä, mutta silti varikset tunnistavat hänet jo kaukaa ja alkavat seurata häntä. Ketään muuta ne eivät seuraa samalla lailla. On kiehtovan ja vähän aavemaisenkin näköistä, kun koko kadun levyinen suurten mustien lintujen parvi liitelee pyöräilijän perässä leivänpalojen toivossa.

Koiran loistava kyky lukea ihmistä on tietysti yleisessä tiedossa, mutta itse olen sitä mieltä, että älykkäimmät linnut ovat lähes yhtä hyviä ihmistuntijoita. Niiden kyvyt vain jäävät useimmilta pimentoon, koska ne eivät osaa haukkua tai heiluttaa häntäänsä. Olen aina tykännyt variksista ja pitänyt niitä erittäin älykkäinä, vaikka välillä ne osaavat olla aika ärsyttäviäkin. Jokin niiden rauhallisessa ja tarkkailevassa käytöksessä viehättää.  Naakat ovat saman tyyppisiä oppivaisia ja muita tarkkailevia lintuja, mutta niitä alkaa olla jo niin paljon Lahdessakin, että vähempikin riittäisi. Harakat taasen ovat niin arvaamattomia sinkoilijoita, ettei niiden tarkkailu rauhoita samalla lailla kuin varisten tarkkailu.

Kun olin pieni, meillä oli yhden talven hoidossa orvoksi jäänyt variksenpoikanen. Se eleli muistaakseni saunassa talven ja kevään tullen sitä hoitanut mummoni alkoi totutella sitä ulkoilmaan. En muista enää kovin tarkkaan, kuinka kauan koulutus kesti, mutta lopulta tämä varis häipyi lähimetsään, jonne ilmeisesti jäi asustelemaan. Se kävi vuosikausien ajan syömässä pihanperällä, jonne mummo sille joka päivä vei kalanperkuujätteet ja perunankuoret. Sapuska oli aina kadonnut seuraavana aamuna, joten joku lintu ne söi.  Mummo jatkoi ruokkimistaan ainakin vuosikymmenen ajan väittäen, että se sama varis kävi ruokailemassa pihanperällä joka ilta, mutta itse luulen, että varis saattoi vaihtua pariin kertaan vuosien varrella. Eipä variksen henkilöllisyydellä nyt niin suurta väliä ollut, koska kaikki varikset tuottivat mummolleni iloa. Paitsi se yksi, joka oli jostain hankkinut narunpätkän jalkaansa ja jäi siitä roikkumaan männynlatvaan muutaman kymmenen metrin korkeuteen. Mummo soitti paikalle poliisin, joka kävi haulikolla lopettamassa tämän variksen kärsimykset.  Sinä iltana mummo oli vaisu ja vain pelasi pasianssiansa puhumatta mitään.  Poliisimies kuitenkin sai huomaavaisesta käytöksestään täydet pisteet.

Omaa mummoani ei enää ole, mutta vielä sentään on näitä vanhempia ihmisiä, jotka saavat iloa harmauteensa siitä, että ruokkivat variksia. Sekin on joillekin liikaa.  Netissä ja lehden tekstiviestipalstalla raivotaan näille ruokkijamummoille, koska heidän nakkelemansa leivänpalat muka päätyvät rottien suihin.  En ole ikinä nähnyt yhtäkään rottaa Lahden kaupungin alueella.  Helsingissä niitä kyllä olen nähnyt--lähinnä etnisten ravintoloiden nurkilla.  Luulen, että nämä raivoajat vain purkavat pahaa oloaan puolustuskyvyttömiin vanhuksiin, koska eivät uskalla vastustaa vittuilevaa pomoaan tai puolisoaan, tai kuka nyt sen pahan olon sitten aiheuttaakin.  Yllättävää kyllä, sorsien ruokinta ei raivostuta ihmisiä ollenkaan. Itse tosin en tykkää siitä, että Pikku-Veskun sorsille käydään kesähelteillä heittelemässä leivänpaloja, mutta talvipakkasten aikoihin ne on jätetty oman onnensa nojaan.  Olen sitä mieltä, että variksista on enemmän hyötyä kuin sorsista, vaikka molempia on mukava seurailla. Varikset ovat ensimmäisinä paikalla, kun tielle ilmestyy oravapizza ja varikset myös syövät ne hampurilaiset, jotka juhlakansa nakkaa kadulle kännipäissään. Laattakin maistuu niille.  Rupeaa joka kerta hymyilyttämään, kun muistelen muutaman talven takaisia paukkupakkasia.  Joku oli oksentanut Vesijärvenkadun ja Aleksin risteyksessä sijainneen pubin oven eteen, ja seuraavana päivänä tämä laatta oli umpijäässä.  Mutta sehän ei nälkäistä varista haitannut, vaan se odotteli katulampun päällä oikeaa hetkeä, ja kun ohikulkijoita ei ollut, se syöksyi laatan kimppuun ja saikin siitä irti aina muutaman porkkananpalasen ennen kuin tuli uusi ohikulkija ja piti mennä taas katulampun päälle odottelemaan uutta ruokailuhetkeä.  Harmittaa, ettei minulla ollut kameraa mukana, jolla olisin voinut ikuistaa tuon hauskan episodin.

Uudenkaledonianvaris käyttää työkaluja saadakseen syötävää. Näyttäkää minulle yksikin koira, joka pystyy samaan!  :D

http://www.youtube.com/watch?v=4qNpbp1zVDc